Vanhankaupunginkosken padolla on ruma historia

 

Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan asialistalle on helmikuun lopulla tulossa Vanhankaupunginkosken patomuurin avaamisen edellytyksistä teetetty selvitys. Vielä ei ole yleisessä tiedossa millaisia johtopäätöksiä selvityksessä esitetään, mutta selvää on, että mielipiteenvaihto padon merkityksestä tulee sen myötä taas kerran ryöpsähtämään valloilleen. Jo vuosia on vedottu padon avaamiseksi, perusteena luonnon monimuotoisuudelle ja uhanalaiselle virtavesiluonnolle nykytilanteessa aiheutuvat haitat. Vastalauseita purkamiselle on esitetty vedoten merkittävään teollisuushistoriaan ja tarpeeseen suojella tekojemme jälkiä tuleville sukupolville. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että teollisuushistoriassa hyödyntavoittelu on kautta aikain laittanut maksajan rooliin paitsi luonnon, myös lähiseudun ihmiset. Myös Helsingin Vanhankaupunginkosken padon varhaishistoriaa värittävät keinottelu, hyväksikäyttö ja luonnon turmeleminen.

 

Kalastaja Helsingin vesilaitoksen padon juurella 1910-luvulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Ivan Timiriasew

Euroopassa ymmärrettiin jo varhain, että padot johtivat vaelluskalakantojen katoamiseen. Esimerkiksi vuonna 1214 Skotlannissa säädetty laki määräsi, että kaikkiin patoihin tuli tehdä kalankulun mahdollistava aukko {1}. Kasvavat ihmismäärät ja energiantuotannon vaatimukset edellyttivät uusia ja uusia patoja. Mitä enemmän patoja tehtiin, sitä huonommin vaelluskalakannat ja muu virtavesiluonto voivat. Heikkoja vaelluskalakantoja puolestaan voitiin käyttää perusteluna uusien patojen rakentamiselle. Kärsijöinä olivat virtavesiluonnon lisäksi luontaiselinkeinoja harjoittaneet jokirantojen asukkaat. Suomessakin patojen haitallisuus tiedettiin ja niiden rakentamiselle asetettiin ehtoja, joiden tarkoituksena oli turvata kalojen liikkuminen. Patojen rakentajat kuitenkin viittasivat kintaalla voittoja kaventaville ehdoille.

Vanhakupunginkosken padon rakentamisen kimmokkeena oli kaupungissa vallinnut vesipula. Pelastajaksi toivottiin saksalaista Kontinental Vattenverks Aktiebolaget Neptun -yhtiötä, jolle kaikessa kiireessä annettiin monopoli Vantaanjoen veteen ja lupa rakentaa vesijohto kaupunkiin. Uudenmaan kuvernööri Theodor Thilén {2} myönsi luvan vesilaitoksen padolle vuonna 1872, mutta asetti lupaehdoksi, että patoon rakennetaan keskelle luukku, jolla piti saada varmistettua paitsi tukinuitto, myös kalojen kulkureitti ylös ja alas koskessa. Ote kuvernöörin päätösasiakirjasta:

”…försedd dam af sten, med iakttagande likväl af följande vilkor: att nästnämde dam icke får öfverskrida den höjd som för densmma vid syneförrättningen föreslagits; att, till förekommande af flottledens obrukbargörande och virkesflötningens fördyrande samt till befrämjande af fiskens upp- och nedgång, i dammen, vid det ställe som motsvarar midten af forsen; en öppning med därtill hörande luckor inrättas…”

Kun uusi vesilaitos valmistui, ei patoon ollut tehty lupaehdon mukaista luukkua ja kalojen kulku oli kokonaan estetty. Kaiken kukkuraksi kaupunkilaiset heräsivät siihen, että monopoliasema antoi yhtiölle mahdollisuuden asettaa vedelle mielivaltaisen hinnan {3}. Uhka ylettömän kalliista vedestä sai kaupungin lunastamaan vesilaitoksen itselleen yhtiön määräämällä hinnalla. Muiden harmien lisäksi kaupungin päättäjät joutuivat myöntämään, ettei vaelluskaloilla ollutkaan uuden vesilaitoksen myötä enää pääsyä Vantaanjokeen. Tuore Suomen kalastuksentarkastaja Oscar Nordqvist teki siksi senaatille esityksen kalatien rakentamisesta padon ohi, vedoten siihen, että vuosittain satoja taimenia kerääntyi padon juurelle pyrkimyksenään päästä Vantaanjokeen kutemaan {4}. Hanke kuitenkin raukesi.  Helsingin kaupunginvaltuusto totesi asiasta, että ylävirtaan suuntaavat kalat muutenkin päätyisivät lähinnä Helsingin pitäjän asukkaiden hyödyksi {5}:

”Att freda laxen leder icke till något gagn så länge densamma ej kan gå upp i Vanda å. Staden åter har för sin del ingen anledning att inrätta laxtrappa i åmynningen, emedan nyttan af denna komme hufvudsakligen Helsinge kommun till godo.”

Nopea tapahtumaketju johti näin koko Vantaanjoen virtavesiluonnon, kalastajien ja ylävirran asukkaiden vahingoksi. Vielä vuonna 1900 kalastaja O. M. Liljeberg kertoi vuosittain touko-kesäkuussa Vanhankaupunginlahdelta löytyvän vesilaitoksen omistaman myllyn ja vedenpumppaamon turbiinien repimien ankeriaiden palasia {6}. Padon alkuvaiheiden ei siis hyvällä tahdollakaan voi sanoa olleen kovin ylevät:

” Vanhankaupungin kosken alapuolella wuosittain touko- ja kesäkuussa ja joskus myös heinäkuussa nähdään 5—6 tuuman pituisia ankeriaan palasia, jotka kosken turbiinit owat repineet. Toisinaan on wirta ajanut useita tuollaisia käsiwarren paksuisiakin palasia rysiin. Kerran oli sattunut että ankeriaat oliwat tukkineet koskessa olewan jauhomyllyn turbiinin, niin että se oli puhdistettawa, jotta taas saataisiin käyntiin.”

Virtavesiluonto on yksi uhanalaisimmista luontotyypeistä niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa, ja on selvää, että luonnon monimuotoisuuden kannalta pato joessa on pysyvä haitta. Edes padotun kosken ohittava kalatie ei torju luontokatoa, koska useat virtavesilajit vaativat nimenomaan koskiympäristöä menestyäkseen. Lisäksi koskissa lisääntyvien kalojen merkitys on paikallisyhteisöille mittaamattoman suuri, osa niiden kulttuurihistoriaa ja historiallista perimää, mutta virtavesiluonnolla on huomattava merkitys myös paikalliselle taloudelle.

 

Nykyisin Helsingissä ei enää juoda Vantaanjoen vettä ja Helsingin nimikkokoski olisi mahdollista palauttaa, mutta patoseinämään kajoamista vastustetaan sen teollisuushistoriallisella arvolla. Oulujoella on menty tätäkin pitemmälle ja pian käyttöikänsä päähän tulevia voimalaitoksia puuhataan Unescon maailmanperintölistalle. On kuitenkin aiheellista kysyä, minkälaista historiaa padot oikein edustavat ja jos padot purettaisiin, eivätkö muut voimalarakenteet riittäisi arkkitehtonisten ja teollisuushistoriallisten arvojen muistomerkeiksi.


Kirjallisuus ja lähteet

{1} Hoffman, R., 1996. Economic Development and Aquatic Ecosystems in Medieval Europe. The American Historical Review 101(3), 631-669.

{2} Guvernörens öfver Nylands län utslag i anledning af Kontinental vattenverks aktiebolaget ”Neptuns” härstädes skriftligen gjorda ansökan… Avskrift IV 6/12. N:o 43/253 1872. Helsingin kaupunginarkisto.

{3} Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta. Vanhempi sarja. Kaupunginvaltuusto 1, 1875—1878. Helsingin kaupungin tilastotoimisto. Helsinki 1933.

{4} Wanhankaupungin putouksen kalatie. Suomen kalastuslehti 1892(1), 12.

{5} Helsingfors Stadsfullmäktiges tryckta handlingar för 1889. Helsingfors.

{6} Turbiinit ja ankeriaskalastus. Suomen kalastuslehti 1900(2), 29.

Milloin Vanhankaupunginkoski padottiin?

Kun puhutaan Vanhankaupunginkosken patoamisesta, mainitaan yleensä sen ensimmäisinä vaiheina viimeistään 1300-luvulla alkanut Padisen luostarin kalastustoiminta sekä Helsingin kaupungin ensimmäinen 1500-luvulla rakennettu mylly. On kuitenkin eri asia puhua koskeen rakennetuista laitteista ja kosken patoamisesta niin, että pato rakennetaan joen poikki. Merkittävin ero on tietenkin se, että jälkimmäisessä tilanteessa kalan kulku kokonaan estyy.

Vanhankaupunginkoskella patoamisen vaiheita voidaan varsin helposti seurata vanhoista asiakirjoista. Jyrkässä ja kapeassa Helsinginkoskessa ei ollut käytännöllistä käyttää esimerkiksi kiinteitä karsina- tai kostepatoja, vaan siinä käytettiin ensisijaisesti itsenäisiä sulkupyydyksiä eli ns. lohihäkkejä ja mahdollisesti lohiarkkuja (ruots. laxekaar, lax kistha), joihin Vantaanjokeen nouseva kala kulkeutui ja joista kalat voitiin pyydyksen päällä olevan aukon kautta haavia. Lohihäkki/-arkku mainitaan esimerkiksi Padisen luostarin munkkien ja Koskelan kylän kalastusoikeuksia käsittelevässä Klaus Flemingin laamannintuomiossa vuodelta 1417, jossa munkkien todetaan vääryydellä toimineen Koskelan kylän hallinnassa olleella puolella koskea:

“Thet see allom mannom witerlighit som thetta breff høre eller see, ath then syn jach Claws Flæmyngh, riddare oc lagman i Østerlandh, lagmanz tingh hiolth met almoghen aff Helsingaa i Tolkoby anno Dominj MCJDXVII, om forste monedaghen i fastaa, thaa kærdhe the aff Forzaby vpp the mwnka aff Pades ath the stodho vp Forzaby landh aff (och) haffde Farzaby waten i forzen, (och) ther the inghen agædeel innan haffde, wthen theris laxekaar fry, som konunghen hauffuer them wndt widh konungx landh; huilket mall iach skøth til thenne xij, som i næmpdena sattis, som ære Ionis Torkilson rantzankadhe, withnadhe och æpterswore (och) skola første ædbaris warde, om nogher edh aff them haffua will, ath for:de mwnka haffweth in pa thet for:de Forzaby landh och haffde thera laxa kistha fry, som konugiii haffde thom wnth. Æpther thenne xij ranzakan domde iach for:de Magnus loanson och thom aff Forzaby theris landh och watn friit fore haffningh, och forbiuder iach the for:de mwnka och hwariom androm thetta for:de wathn ath hauffua, hindhra eller qwælia ffor for:de Farzaby, widher hwariom theris vj mark fore mine dom.”  

Kaksi lohihäkkiä sekä kaksi myllyä Vanhankaupunginkoskessa vuonna 1738. Kansallisarkisto.

Kaksi lohihäkkiä (lax kisthor) haavimissiltoineen on merkittynä myös vuonna 1738 piirrettyyn Vanhankaupunginkosken karttaan suurin piirtein nykyisen padon kohdalle, putouksen alle. Nykyisen Viikintien sillan paikkeille on karttaan piirretty kaksi myllyä, yksi kummallekin rannalle. Sekä lohihäkkien että myllyjen välistä kulkee vapaana virtaava kuninkaanväylä. Kyseinen veneliikenteen ja kalojen liikkumisen vuoksi kaikkiin Ruotsin valtakunnan jokiin määrätty vapaana virtaava valtaväylä (ruots. kungsådra) mainitaan ensimmäisen kerran lakiteksteissä 1400-luvulla. 

Kuninkaanväylä ei nimestään huolimatta viitannut suoraan omistusoikeuteen, mutta Vanhankaupunginkoskella sijainnut kruununkalastamo sen sijaan takasi kuninkaan oman intressin koskeen. Vastaperustetun Helsingin asukkaiden anottua vuonna 1569 lupaa myllyn rakentamiseen kosken länsirannalle lupa myönnettiin vain sillä ehdolla, että mylly ei saanut aiheuttaa haittaa kuninkaan lohenkalastukselle:

"...Szå och then deell aff Fårssen, som ligger näst till Stadenn till att vprätthe och vpbygge ther eenn Qwernn till Stadzens behoff, Doch medh sådanne bescheedh, att samme Qwern icke bygges vdhi någhen måtthe wårtt Laxfiske til hindher eller förfonngh."

Sama ehto toistuu asiakirjoissa myöhemminkin. Kuninkaanväylän merkitys Vanhankaupunginkosken käytöstä päätettäessä käy toisaalta ilmi myös esimerkiksi maaherra Stierncrantzin päätöksestä vuodelta 1727, jossa myllytoimintaan ja lohenkalastukseen vedoten kiellettiin palkkien uitto koskessa. Kuten kartta ja mahdollisuus palkkien uittoon paljastavat, eivät myllyt 1500-1700-luvulla edellyttäneet kosken patoamista. Vuolaissa koskissa myllyt sijoitettiin kosken rannalle siten, että tarvittava vesivoima saatiin suoraan koskesta. Yllä olevassa kartassa vuodelta 1738 molemmat myllyt on sijoitettu suoraan kosken niskan alapuolelle siten, että vettä oli helppo johtaa esimerkiksi kourulla niskan muodostamasta kynnyksestä mikäli pelkkä myllyn ali kulkeva virtaus ei riittänyt. Kartan myllyissä oli molemmissa vain kaksi kiviparia.

Vuonna 1754 Vanhankaupunginkosken hyödyntämisessä tapahtui merkittävä käänne kun maistraatti vuokrasi länsirannan jauhomyllyn kauppias Johan Sederholmille sopimuksella, joka mahdollisti useamman myllyn rakentamisen kaupungin puoleiselle rannalle sekä antoi oikeuden rakentaa alempana koskessa olevaan putoukseen muun vesilaitoksen. On todennäköistä, että putouksen alla ei enää ollut kannattavaa pitää lohihäkkejä, koska aikalaistiedon mukaan lohisaaliit (lax-fånget) olivat 1750-luvulle tultaessa jo merkittävästi heikentyneet. Vuonna 1757 molemmat myllyt erinäisten vaiheiden jälkeen purettiin ja rakennettiin uusi tehokkaampi mylly kosken alaosaan putouksen länsipuolelle. Tässä myllyssä oli myös jonkinlainen pato kosken länsirannalla, mutta sen luonteesta ei ole tarkkaa tietoa.

Magnus von Wright 1841. Vanhankaupunginkoski. Helsingin kaupunginmuseo.

Vuonna 1758 valmistunut kivestä muurattu myllyrakennus on nähtävissä myös Magnus von Wrightin koskea esittävässä akvarellissa vuodelta 1841. Sen edessä on puusta vuonna 1836 kivisen myllyrakennuksen jatkeeksi valmistunut ns. uusi mylly, jonka rakentamisen yhteydessä Vanhankaupunginkosken länsihaaraan viimein rakennettiin poikkipato, joka mahdollisti kahden myllyn yhteensä 12 kiviparin pyörittämisen. Tämä pato näkyy von Wrightin akvarellissa vain muutama vuosi valmistumisensa jälkeen. Lähes samalle paikalle, kolmisen metriä puupadon yläpuolelle, pystytettiin vuonna 1874 valmistunut  Kontinental Vattenverks Aktiebolaget Neptunin kivipato, jota käytettiin turbiinipumppaamon sekä sen alapuolella sijainneen jauhomyllyn tarpeisiin.

Kosken itäinen haara padottiin kaksi vuotta kivipadon valmistumisen jälkeen yläosastaan puisella padolla, jolla pyrittiin turvaamaan veden virtaus länsihaaraan vesilaitoksen tarpeisiin. Tämä oli samalla ensimmäinen kerta kun molemmat Vanhankaupunginkosken haarat oli suljettu kalan kulun estävin poikkipadoin.

Kirjallisuus ja lähteet

Forsius, P. 1757. Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer stapel-staden Helsingfors uti Nyland. II. - Stapel-staden Helsingfors.

Grotenfelt, J., Uggla, J., Hästesko, A. 1913: Mietintö N:o 5, joka sisältää selvityksen Vanhankaupungin vesiputouksen omistusoikeudesta. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat vuodelta 1912. Helsinki.

Hornborg, E. 1950. Helsingin kaupungin historia II. Helsinki

Korhonen, T. 1993. Vesimyllyt. Historia, rakenne, käyttö ja kunnostus. Vammala.

Nordmann, P. 1905. Bidrag till Helsingfors stads historia. Helsingfors.

Sirelius, U. T. 2009 (1906-1908). Suomalaisten kalastus I-III. SKS.

Öhman, E., Moring, K., Kolster ,R., Tallqvist, T., Lekve, E. 1878. Berättelse öfver verkställd afsyning och afprofning af Helsingfors vattenledning. Helsingfors Stadsfullmäktige 1878.

Suursatama ja varhainen vesilaitos - toteutumattomia suunnitelmia Vantaanjokisuussa

Aiemmin kirjoitin 1700-luvun suunnitelmasta rakentaa laivareitti Hämeenlinnasta Helsingin Vanhaankaupunkiin ja siellä kosken ohittamiseen sunnitellusta kanavasta läpi Annalan. Aikojen saatossa on ollut monia muitakin jokisuuta koskevia mittavan luokan rakennussuunnitelmia, jotka ovat kuitenkin kaatuneet tai tulleet toteutetuiksi vain osin. Tässä niistä kaksi. Kuvat puhukoon puolestaan.

Varhainen vesilaitossuunnitelma

Ensimmäisessä kuvassa on osa suunnitelmaa, jonka polyteknillisen koulun opettaja, insinööri Endre Lekve laati senaatin määräyksen nojalla vuonna 1866. Kyseessä on vesilaitossuunnitelma, joka ei sellaisenaan koskaan toteutunut. Vuonna 1876 jokisuuhun valmistuneessa vesilaitoksessa altaat olivat tunnetusti Vanhankaupungin Siltasaaressa (Broholm) eli nykyisessä Kuninkaankartanonsaaressa, missä ne ovat edelleen katettuina nähtävissä. Myös myllyratkaisut olivat Lekven suunnitelmassa erilaiset.

Wattenlednng för Helsingfors PL.1. Annläggningarne i Gammelstaden. E. Lekve 1866. Helsingin kaupunginarkisto.

Satamajärjetelmä Vanhankaupunginlahteen

Toisessa kuvassa on vuodelta 1912 peräisin oleva Vanhankaupunginlahden satamatutkielma, laatijoina Alvar Aallon opettajankin myöhemmin toiminut arkkitehti Armas Lindgren ja silloinen arkkitehtiopiskelija Matti Björklund (myöhemmin Visanti). Vastaavanlainen satamasuunnitelma on nähtävissä myös Bertel Jungin ja Eliel Saarisen Suur-Helsingin asemakaavaehdotuksessa vuodelta 1918 (linkki kaavaehdotukseen). Kumpikaan suunnitelmista ei toteutunut.

Ehdotustutkielma satamajärjestelmäksi Vanhankaupungin lahteen. A. Lindgren ja M. Björklund 1912. Helsingin kaupunginarkisto.