Millainen oli historiallinen Vanhankaupunginkoski?

Vantaanjoen koskista Vanhankaupunginkoski, eli historiallinen Helsingfors, omaa pisimmän kirjoitetun historian. Jo ennen Helsingin kaupungin perustamista oli paikalla merkittävä lohenkalastamo, joka 1500-luvulla, kaupunkia perustettaessa, oli kruunun omistuksessa ja toimitti kalaa Tukholmaan hovin tarpeisiin. Myöhemmin, kaksi sataa vuotta sen jälkeen kun kaupunki oli jo muutettu alueelta reilun viiden kilometrin päähän nykyiselle paikalleen, päätettiin kaupungin kasvavan vesiongelman takia rakentaa Vantaanjoelle vesilaitos. Paikaksi valikoitui Vanhankaupunginkoski, jonka läntinen haara oli jo aiemmin 1800-luvulla suljettu poikkipadolla (ks. patoamisen historiasta täältä).

Vaikka paikka on historiallisesti merkittävä ja kosken patoaminen oli myöhäinen vaihe sen historiassa, on säilynyt verrattain vähän tietoa siitä miltä koski kokonaisuutena näytti ennen patoamista. Olkoonkin, ettei patoaminen liittynyt mitenkään paikan historiaan Helsingin kaupungin perustamispaikkana.

Kuinka pitkä koski historiallisesti oli? Oliko se todella satoja metrejä pitkä kuten julkisuudessa on esitetty vai ainoastaan lyhyt putous, mihin paikan vanha nimi Gammelstads fall ehkä viittaisi? Vuonna 1738 Otto Brinck kirjoitti koskesta vuolaana virtana:

“Gamelstads-fårsen är en starck Stridande Ström, hwilken fördelar sig uti trenne grenar och är den på ömse Sidor med höga Berg omgifwen…” (ks. koko teksti täältä)  

Säilyneistä kartoista ja muista asiakirjalähteistä selviää, että yhtenäinen kuohuva koskijakso Vanhankaupunginkosken länsihaarassa oli noin 250 metriä pitkä. Selkeä viite tästä on Vanhankaupunginkoskea 1750-60-lukujen taitteessa ennen ensimmäisen poikkipadon rakentamista esittävässä kartassa. Kohtaan, jossa Vantaanjoki haarautuu itäiseen ja läntiseen koskeen on karttaan merkitty teksti “Öfra lugn wattnet” eli “yläpuolinen rauhallinen virta”. Tämän alapuolelta alkaa kuohuva koski.

Osa kartasta Geometrisk Charta öfver Gammelstads ån med dess Forsar. Belägen uti Nylands Lähn Raseborgs östra och Borgo härader samt Nurmijärvi och Hellsing Sochnar Författad ären 1757, 1758. et 1760. Kansallisarkisto.

Kosken itähaara on kartassa nykyiseen verrattuna hyvin erilainen, mutta syyt siihen löytyvät tulvatorjunnan nimissä myöhemmin tehdysitä louhinta- ja räjäytystöistä.  Kartta vaikuttaa syvyys- ja korkeustietoineen yksityiskohdiltaan tarkalta ja sitä se myös ilmeisesti on. Tälle saadaan tukea vuonna 1898, eli kosken patoamisen jälkeen, tehdyistä mittauksista Vanhankaupunginkosken padon yläpuolella. Näiden mittausten mukaan vedenpinta on korkean veden aikaan Viikintien yläpuolella, Kuninkaankartanonsaaren pohjoiskärjen tuntumassa, noin 50 cm korkeammalla kuin veden pinta padon harjalla. Pohja samassa kohdassa on 1,5 metriä padon harjaa alempana. Selitys vedenpinnan asettumiselle padon harjaa selkeästi korkeammalle on uoman kapeus ja pohjan kallion muodostama kynnys, jotka yhdessä padottavat yläpuolelta virtaavaa vettä. Samasta syystä vettä on riittänyt myös itähaaraan, jonka niska on länsihaaran niskaakin ylempänä.

K. R. von Willebrandin mittaustulokset Vanhankaupunginkosken ja Pikkukosken väliseltä alueelta vuodelta 1898. Mittausten jälkeen etenkin Pikkukoskea muokattiin rankasti uoman tulvatorjuntatöissä (lue lisää täältä). Ote asiakirjasta Förslag till upprensning af Wanda å emellan Gammelstads fors - Lillfors, uppgjordt år 1898. Helsingin kaupunginarkisto.

Länsihaaran niska asettuu samojen mittaustietojen perusteella melko tarkalleen joen haarautumiskohtaan noin 130 metriä padon harjasta ylävirtaan, missä joen pohja on padon harjan tasolla (6,11 metriä merenpinnan yläpuolella vuoden 1898 tilanteessa). Kun tähän lukuun lisätään padon alapuolinen koskipätkä, joka on pituudeltaan noin 120 metriä (nykyisin tätä jaksoa on osin louhittu kanavamaiseksi), saadaan länsihaaran yhtenäisen kosken kokonaispituudeksi 250 metriä. Mittaustulos on toki vain vanhoihin asiakirjoihin perustuva laskelma, mutta olisi helposti tarkistettavissa uusilla tutkimuksilla.

Mittauksia on joella viime aikoina tehtykin ja niiden tulokset pääosin tukevat historiallisten lähteiden antamaa kuvaa. Niistä on tosin mahdollista tehdä myös tulkinta, että koskesta saattaisi nykytilanteessa, niin haluttaessa, muodostua jopa paljon yllä kuvattua pitempikin koski (ks. julkaistuja kaikuluotauksen tuloksia täältä).

Kirjallisuus

Yrjölä, Sakke 2015. Vantaanjoen alajuoksun pohjamuodot yllättävät. Kalastus 2/2015. http://issuu.com/krookmedia/docs/kalastus215/41

Mihin katosi Pikkukoski?

Vantaanjoen Pikkukoski eli Lillfors esiintyy paikannimenä jo Samuel Brotheruksen laatimassa Oulunkylän tiluskartassa vuodelta 1699. Nykyisin paikalta on kuitenkin vaikea koskea havaita. Mihin ja miksi se siis on aikojen saatossa kadonnut?

On yleinen käsitys, että Vantaanjoen toisiksi viimeinen koski räjäytettiin puutavaran uiton helpottamiseksi. Tiedon lähdettä kysyessäni saan poikkeuksetta vastaukseksi Veräjänmäen kaupunkipolun verkkosivun. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että Pikkukosken hävittäminen helpotti tukkien uittamista joessa, jota pitkin jokisuuhun tuotu Vantaanjokivarren metsien puu näytteli merkittävää osaa esimerkiksi 1700-luvun ensi vuosikymmeninä, jolloin ns. hollantilaisten palkkien kauppaa pidettiin "Helsingin elinehtona" [1]. Mutta oliko tukkien uittaminen todella Pikkukosken häviämisen taustalla? Ja jos ei, niin mikä aiheutti tarpeen poistaa kokonainen koski Vantaanjoen alajuoksulta?

Vastaus löytyy taas kerran arkistoista. Ensimmäisen kerran Vantaanjokea perattiin voimallisesti vuosina 1891-1896, jolloin pääasiallisena tarkoituksena oli laskea joen pintaa viljelymaille nousevien tulvien takia. Töiden päätyttyä 1896 Uusi Suometar uutisoi asiastä näin:

Uusi Suometar 4.10.1896.

Pikkukoskeen ei tässä vaiheessa vielä koskettu, mutta töiden jälkeen huomattiin muuttuneiden virtausolosuhteiden aiheuttavan tulvia alajuoksulla. Suomenmaan virallinen tilasto [2] vuodelta 1906 kertoo asiasta näin:

"Sittenkuin Ylihallitus oli vuosina 1891-1896 toimittanut laajanpuoleisen perkaustyön Wantaanjoessa, mikä työ tarkastettiin Marraskuun alussa viimeksisanottuna vuonna, niin ja kun sekä tuossa tarkastustilaisuudessa oli huomautettu lisäperkausten tarpeellisuudesta Königstedtin kosken alapuolella Helsingin pitäjässä että Helsingin kaupungin Rahatoimikamari Ylihallitukseen Maaliskuun 12 päivänä 1896 jätetyssä kirjelmässä oli ilmoittanut että vedenkorkeus Vanhankaupunginkosken yläpuolella edellämainitun perkaustyön jälkeen oli noussut niin korkealle, että se uhkasi sikäläisiä vesijohtolaitoksia, toimeenpani Ylihallitus vuonna 1897 erinäisiä  tutkimuksia vesistössä olojen selvittämiseksi, joitten tutkimusten perusteella sitten laadittiin kolme eri työsuunnitelmaa, joista ensimäinen koski Vanhankaupunginkoskea ja Lillforsin-koskea..."  

Töitä tehtiin Köningstedtin (Seutulan) koskessa 1903-1904, mutta keväällä 1905 syntyi Vantaankosken alapuolelle jääpato, joka uhkasi kosken ylittävää maantiesiltaa sekä viilatehtailija Valfrid Wahlbergin vesilaitosta. Tämän johdosta hän esitti Ylihallituksen tarkastustilaisuudessa Swartforsin (Mustakosken) ja Pikkukosken niskan puhdistamista [2]:

"Tämän työn ohessa laajennetiin ja syvennettiin Vanhankaupunginkosken itähaaraa ja osa Lillforsenkoskea suunnitelman edellyttämään leveyteen ja syvyyteen, ja oli tässä, paitse soramaan ja saven poistamista, myös louhittava kalliota ja kiviä. Kun syyskesä ja syksy olivat sateiset ja vesi sen vuoksi esti työtä, ei voitu vuoden kuluessa lopullisesti tasoittaa louhitun järjestelykanavan pohjaa."

Suunnitelma Pikkukosken poistamiseksi vuodelta 1897. Kuvassa näkyy Pikkukoski eli kallioiden välisessä kapeikossa oleva kivikkoinen kynnys. Punaisella on merkitty poistettavaksi tarkoitettu kallio. Liikenneviraston arkisto. 

Näiden töiden kuluessa nykyisen Pikkukosken uimarannan yläpuolella sijannut koskikynnys räjäytettiin ja louhittiin pois sekä pohja ruopattiin kivistä ja sorasta. Nykyisin paikalla on nähtävissä enää louhittu kalliojyrkänne. Tulvat sen sijaan eivät ole väistyneet vaan ovat siirtyneet joen alimpaan osaan. Tulvia torjutaan nyt Oulunkylässä, Savelassa ja Vanhassakaupungissa.

Pikkukoski ilmakuvassa. Oikealla rannalla näkyy raskaimmiin louhittu kallio. Kuvan lähde: http://www.bing.com/maps/

Vantaanjoen perkauksissa toistuivat samat virheet, joita on tehty monissa vastaavissa tulvantorjuntahankkeissa. Vettä yläjuoksulla jokseenkin tasaisin välimatkoin pidättäneet kosket ja kivikot poistettiin ja samalla aiheutettiin tulvien paheneminen alajuoksulla sekä maan sortumista ja eroosiota peratuilla alueilla. Esimerkiksi Königstedtin kosken perkauksen myötä aleni vedenpinta kosken yläpuolella 0,8 metriä ja samalla penkat sortuivat liki 400 metrin matkalta jokeen [3]. Kaikkiaan Vantaanjoen perkauksissa poistettiin jokiuomasta vähintään 318 000 kuutiota kiveä, soraa ja hienompia maa-aineksia [2, 4]. Tämä vastaa noin 2800 täysperävaunurekkaa. Nyttemmin osa tästä kivimassasta on palautettu jokeen kalataloudellissa kunnostuksissa, mutta vaikuttaa siltä, että paljon olisi vielä varaa palauttaa? 


Viitteet

[1] Hornborg, Eirik 1950. Helsingin kaupungin historia II (1721-1809).  SKS kirjapaino, Helsinki.
[2] Suomen virallinen tilasto XIX. Tie- ja vesirakennukset. Suomen tie- ja vesirakennusten ylihallituksen alamainen kertomus sen johdonalaisista töistä vuonna 1905. Helsingissä 1906. 
[3] Wantaanjoen järjestely. Helsingin Sanomat 3.9.1905.
[4] Graffe, Emil 1897. Vanda å-regleringsarbete åren 1891-1896. Tekniska föreningens i Finland förhandlingar 1897. Helsingfors.