Museoviraston
osastonjohtaja Mikko Härö on julkaissut (15.2.2022) näkemyksensä
Vanhankaupunginkoskesta ja sen padosta. Ikävä puuttua kollegojen
tekstiin, mutta asiavirheet ovat asiavirheitä.
Kirjoituksessa
nimittäin väietään, että Vanhankaupunginkosken länsihaara olisi
muodostunut "luontaiseksi vaellusesteeksi" jo ennen patoamista.
Perusteluna käytetään maankohoamista sekä sitä, että Vantaanjoen
saalismäärät pienenivät vuosisatojen saatossa. Saalismäärien väheneminen
siis laitetaan kosken jyrkkyyden syyksi. Nämä väitteet eivät pidä
paikkaansa ja se on helppo osoittaa.
Linkki kirjoitukseen: https://museovirasto.fi/…/luonto-kulttuuriperinto-ja…
Kuten
alla olevasta lehtileikkesstä ilmenee, 1800-luvun lopulla, heti
patoamisen jälkeen, tiedettiin varsin hyvin, että taimenia pyrki
nousemaan satamäärin merestä jokeen länsihaaraa pitkin. Mainitun tekstin
takana on silloinen Keisarin perustamassa virassa ollut
kalastuksentarkastaja Oscar Nordqvist, jonka uskottavuutta lähteenä ei
voi kyseenalaistaa.
Länsihaara ei siten ollut mikään luontainen
nousueste. Jos olisi ollut, olisivat taimenen vaellusgeenit kadonneet
Vantaanjoen taimenen perimästä jo paljon aiemmin, koska merivaelluksen
tehneet kalat eivät olisi pääseet vaeltamaan takaisin
lisääntymisalueilleen. Ainakin jos luotamme uusimpaan tutkimukseen
aiheesta. Esim. Anssi Vainikka ryhmineen käsittelee taimenen
vaellusgeenejä tässä artikkelissa: https://doi.org/10.1093/gbe/evy102
Ja kalatietä suunniteltiin siis nimenomaan kosken länsihaaraan mihin kalatkin pyrkivät. Tämä ilmenee mm. tästä kaupunginvaltuuston asiaa koskevasta päätöksestä vuodelta 1892.
Miksi
sitten saalismäärät vähenivät? Saalismäärien väheneminen
1700-1800-luvuille tultaessa ei johtunut siitä, että koski olisi ollut
nousueste vaan siitä, että Vantaanjoen koskia padottiin siinä määrin,
ettei kaloilla ollut enää entiseen tapaan pääsyä kutupaikoille. Alla
esim. Ruutinkoski 1750-luvulla. Vastaavia lisääntymisalueita
heikentäneitä ja pahimmillaan vaellusta estäneitä rakenteita oli tässä
vaiheessa käytännössä kaikissa Vantaanjoen koskissa.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Nyt kun kirjoituksessa on ensin kehitetty oma totuus siitä, että Vanhankaupunginkosken länsihaara olisi ollut nousueste ja siten nykytila olisi "luonnontila", esitetään vielä sen päälle, että "Jos Vanhankaupunginkoskesta halutaan kaikille nousukaloille reitti Vantaanjokeen, on se muutettava, hämmentävää kyllä, väkivaltaisesti pois luonnontilastaan."
Tässä siis ensinnäkin puhutaan itse hetkeä aiemmin luodusta "luonnotilasta", jossa kalat eivät pääse nousemaan, mutta myös redusoidaan koskesta käytävä keskustelu vain kalojen nousun ongelmaksi. Vähintään yhtä suuri ongelma on kuitenkin kalojen alasvaellus padon yli kivikkoon, patoa vasten hyppien kalojen loukkaantuminen, jne. Padon luomat ongelmat eivät ole vain jokeennousun ongelmia. Joku voisi myös ajatella, että luontokadon ollessa akuutti ongelma, jo sekin, että patoaltaan sijaan virtavesiluonto palautetaan uhanalaisten virtavesilajien asuinsijaksi, olisi riittävä syy kosken palauttamiseksi.
Kannattaa myös hetki pohtia ajatusta padotusta koskesta "luonnontilana". Jos padottu koski on luonnontila, johon ei ole syytä kajota, ovat sitä yhtä lailla kaikki ihmisen muokkaamat virtavedet. Luottaisin tässä asiassa kuitenkin ennemmin niihin viranomaisiin, jotka pyrkivät palauttamaan näitä kohteita luonnontilaan, tai ainakin luonnontilaisenkaltaisen tilan suuntaan, koska muussa tapauksessa voidaan koko virtavesien lajikadon torjunta unohtaa. Padottu koski ei koskaan ole luonnontilainen.
Siihen millainen Vanhankaupunginkoski ennen patoamista oli, voi tutustua täällä: https://helsingaa.blogspot.com/2017/01/millainen-oli-historiallinen.html
