Millainen oli historiallinen Vanhankaupunginkoski?

Vantaanjoen koskista Vanhankaupunginkoski, eli historiallinen Helsingfors, omaa pisimmän kirjoitetun historian. Jo ennen Helsingin kaupungin perustamista oli paikalla merkittävä lohenkalastamo, joka 1500-luvulla, kaupunkia perustettaessa, oli kruunun omistuksessa ja toimitti kalaa Tukholmaan hovin tarpeisiin. Myöhemmin, kaksi sataa vuotta sen jälkeen kun kaupunki oli jo muutettu alueelta reilun viiden kilometrin päähän nykyiselle paikalleen, päätettiin kaupungin kasvavan vesiongelman takia rakentaa Vantaanjoelle vesilaitos. Paikaksi valikoitui Vanhankaupunginkoski, jonka läntinen haara oli jo aiemmin 1800-luvulla suljettu poikkipadolla (ks. patoamisen historiasta täältä).

Vaikka paikka on historiallisesti merkittävä ja kosken patoaminen oli myöhäinen vaihe sen historiassa, on säilynyt verrattain vähän tietoa siitä miltä koski kokonaisuutena näytti ennen patoamista. Olkoonkin, ettei patoaminen liittynyt mitenkään paikan historiaan Helsingin kaupungin perustamispaikkana.

Kuinka pitkä koski historiallisesti oli? Oliko se todella satoja metrejä pitkä kuten julkisuudessa on esitetty vai ainoastaan lyhyt putous, mihin paikan vanha nimi Gammelstads fall ehkä viittaisi? Vuonna 1738 Otto Brinck kirjoitti koskesta vuolaana virtana:

“Gamelstads-fårsen är en starck Stridande Ström, hwilken fördelar sig uti trenne grenar och är den på ömse Sidor med höga Berg omgifwen…” (ks. koko teksti täältä)  

Säilyneistä kartoista ja muista asiakirjalähteistä selviää, että yhtenäinen kuohuva koskijakso Vanhankaupunginkosken länsihaarassa oli noin 250 metriä pitkä. Selkeä viite tästä on Vanhankaupunginkoskea 1750-60-lukujen taitteessa ennen ensimmäisen poikkipadon rakentamista esittävässä kartassa. Kohtaan, jossa Vantaanjoki haarautuu itäiseen ja läntiseen koskeen on karttaan merkitty teksti “Öfra lugn wattnet” eli “yläpuolinen rauhallinen virta”. Tämän alapuolelta alkaa kuohuva koski.

Osa kartasta Geometrisk Charta öfver Gammelstads ån med dess Forsar. Belägen uti Nylands Lähn Raseborgs östra och Borgo härader samt Nurmijärvi och Hellsing Sochnar Författad ären 1757, 1758. et 1760. Kansallisarkisto.

Kosken itähaara on kartassa nykyiseen verrattuna hyvin erilainen, mutta syyt siihen löytyvät tulvatorjunnan nimissä myöhemmin tehdysitä louhinta- ja räjäytystöistä.  Kartta vaikuttaa syvyys- ja korkeustietoineen yksityiskohdiltaan tarkalta ja sitä se myös ilmeisesti on. Tälle saadaan tukea vuonna 1898, eli kosken patoamisen jälkeen, tehdyistä mittauksista Vanhankaupunginkosken padon yläpuolella. Näiden mittausten mukaan vedenpinta on korkean veden aikaan Viikintien yläpuolella, Kuninkaankartanonsaaren pohjoiskärjen tuntumassa, noin 50 cm korkeammalla kuin veden pinta padon harjalla. Pohja samassa kohdassa on 1,5 metriä padon harjaa alempana. Selitys vedenpinnan asettumiselle padon harjaa selkeästi korkeammalle on uoman kapeus ja pohjan kallion muodostama kynnys, jotka yhdessä padottavat yläpuolelta virtaavaa vettä. Samasta syystä vettä on riittänyt myös itähaaraan, jonka niska on länsihaaran niskaakin ylempänä.

K. R. von Willebrandin mittaustulokset Vanhankaupunginkosken ja Pikkukosken väliseltä alueelta vuodelta 1898. Mittausten jälkeen etenkin Pikkukoskea muokattiin rankasti uoman tulvatorjuntatöissä (lue lisää täältä). Ote asiakirjasta Förslag till upprensning af Wanda å emellan Gammelstads fors - Lillfors, uppgjordt år 1898. Helsingin kaupunginarkisto.

Länsihaaran niska asettuu samojen mittaustietojen perusteella melko tarkalleen joen haarautumiskohtaan noin 130 metriä padon harjasta ylävirtaan, missä joen pohja on padon harjan tasolla (6,11 metriä merenpinnan yläpuolella vuoden 1898 tilanteessa). Kun tähän lukuun lisätään padon alapuolinen koskipätkä, joka on pituudeltaan noin 120 metriä (nykyisin tätä jaksoa on osin louhittu kanavamaiseksi), saadaan länsihaaran yhtenäisen kosken kokonaispituudeksi 250 metriä. Mittaustulos on toki vain vanhoihin asiakirjoihin perustuva laskelma, mutta olisi helposti tarkistettavissa uusilla tutkimuksilla.

Mittauksia on joella viime aikoina tehtykin ja niiden tulokset pääosin tukevat historiallisten lähteiden antamaa kuvaa. Niistä on tosin mahdollista tehdä myös tulkinta, että koskesta saattaisi nykytilanteessa, niin haluttaessa, muodostua jopa paljon yllä kuvattua pitempikin koski (ks. julkaistuja kaikuluotauksen tuloksia täältä).

Kirjallisuus

Yrjölä, Sakke 2015. Vantaanjoen alajuoksun pohjamuodot yllättävät. Kalastus 2/2015. http://issuu.com/krookmedia/docs/kalastus215/41

Aleksis Kivi ja kolme Vantaankoskea. Missä kansalliskirjailijamme oikein kalasti?

“Ensimäisinä ylioppilaswuosina oleskeli Alexis Stenwall wielä paljon kodossaan. Hän(en) sanotaan tähän aikaan yhä enemmän yksinäisyyttä rakastaneen. Metsissä hän mielellään käyskeli Tapion wiljaa tawoittamassa, milloin tuliluikulla, milloin pauloilla ja satimilla. Lähellä kotokyläänsä on Wantaankoski. Sen partaalle hän teki lehtimajan, jossa hän istui mietiskellen ja kirjoitellen. Oli hän kernas kalan ja krawun pyyntöihin ja koskessa hän usein wäänteli kiwilohkareita, rakastaen tuota weden salamielistä kohinaa.”

Näin kertoi Aleksis Kiven (eli Stenvallin, s. 10. lokakuuta 1834 Nurmijärvi – k. 31. joulukuuta 1872 Tuusula) ystävä ja tukija Eliel Aspelin (myöh Aspelin-Haapkylä) esitelmässään Pohjalaisten vuosijuhlassa 9. marraskuuta 1872, vain reilu kuukausi ennen kirjailijan kuolemaa. On kuitenkin yleisesti tiedossa, että Aleksis Kivi eli nuoruutensa Nurmijärven Palojoen kylässä eli ei lähelläkään nykyistä Vantaankoskea. Sekoittiko Aspelin paikkoja ja paikannimiä? Vai tarkoittiko hän jotakin muuta Vantaanjoen, eli Vantaan, koskea? Missä kalastelu ja kivien kääntely oikein tapahtui?

Kolme Vantaankoskea

“Vandringen från Vandaforsens flugfiskarstränder genom vassen till ön som ligger i Gammelstadsviken tar inte mer än 10 minuter.”

Jos Vantaanjokea lähtee nousemaan suulta ylävirtaan, tulee ensimmäinen Vantaankoskena tunnettu koski vastaan hyvin pian. Tämä koski tunnettiin tosin myös nimellä Helsinginkoski ja nykyisin nimellä Vanhankaupunginkoski (Helsingfors/Gammelstadsfors). Kuten esimerkiksi yllä olevasta viime elokuun Hufvudstadsbladetista löytyvästä tekstipätkästä näkyy, koskesta käytetään edelleenkin satunnaisesti nimeä Vantaankoski, erityisesti ruotsinkielinen Vandaforsen tuntuu istuvan monen suuhun paremmin kuin kankeampi Gammelstadsforsen. Vanhankaupunginkoski sijaitsee kuitenkin jokivartta seuraillen noin 40 kilometrin päässä Palojoelta, joten täällä Aleksis Kivi tuskin kosken kiviä käänteli.

Helsinki. Vanta koski. - Helsingifors. Vanda fors. Osaa Vanhankaupunginkosken itähaarasta 1800-1900-luvun vaihteen tienoilla esittävä postikortti

Nykyisin paremmin Vantaankoskena tunnettu koski sijaitsee Vantaalla, Vantaanjokivartta alavirtaan seuraillen noin 25 kilometrin päässä Palojoelta, joten aivan lähellä Kiven kotonurkkia ei senkään voi sanoa olevan. Nimi Vantaankoski alkaa täällä esiintyä vanhemman nimen Qvarnbacka fors/Kvarnbacka fors rinnalla kuitenkin vasta 1800-1900-lukujen vaihteessa. Kvarnbacka (Myllymäki) sijaitsee kosken länsipuolella, kun taas 1500-luvulla koski tunnettiin nimellä Winitefors sen itäpuolella sijaitsevan Vinikby:n (Vantaan Viinikkala) eli 1500-luvun Vinitby:n mukaan. Vaikuttaa siltä, että Vantaankoski tuli kosken nimeksi sen rannalla sijainneen masuunin vuoksi, joka puolestaan sai nimensä 1830-40-lukujen taitteessa vieressä virranneen joen mukaan. Helsingfors Tidningar (18.11.1840) mm. kirjoitti masuunista näin:

“Wid Wanda, hwilket namn denna masugn i anseende till sitt läge wid Wanda å erhållit, åro, utom sjäfwa den helt och hållet af tegel uppförde masugnen…”

Nykyisen Vantaankosken nimi Aleksis Kiven nuoruudessa oli siis vielä Qvarnbackafors, mutta Aspelinin esitelmän aikaan sen nimi oli jo vähitellen muuttumassa. Kosken ravut saivat siis kaikella todennäköisyydellä täälläkin olla rauhassa nuoren Aleksis Stenvallin pyydöiltä.

Kvarnbacka fors. Nykyisen Vantaankosken yläosa vuonna 1896 laaditussa ja Kansallisarkistossa säilytettävässä kartassa. Kehä III kulkee Vantaanjoen yli melko tarkkaan kuvassa näkyvän kivikkoisen virtapaikan kohdalla.

Kolmas Vantaankoski Vantaanjoella eroaa kahdesta edellisestä siinä, että sen nimeä ei 1800-1900-lukujen kartoilta enää löydä. Muutamassa 1700-luvun kartassa nimi kuitenkin mainitaan, ja se onkin selkeästi vanhin Vantaanjoen Vantaankoskista. Ei liene epäilystä, että tämä Wandakoski sopii parhaiten paikaksi, missä nuori Aleksis Kivi vietti aikaansa, milloin kalastellen, milloin lehtimajassa mietiskellen, milloin kosken kohinaa kuunnellen.

Wandakoski, nykyinen Boffinkoski, 1750-luvun kartassa (ks. tarkemmin alla). Kansallisarkisto.

Paikka on vain reilun kilometrin päässä Kiven syntymäkodista Palojoen kylässä. Tuntemattomasta syystä kosken nimi häviää kartoilta, ja 1800-1900-luvun kartoissa koski on vailla nimeä. Kenties kartantekijät eivät halunneet aiheuttaa sekaannuksia alempana joessa olleisiin Vantaankoskiin? Paikkakunnalla kosken nimeksi on nykyään vaihtunut Boffinkoski, nimi jonka alkuperä on jäänyt itselleni hämärän peittoon. Palojoen kylässä Vantaanjoessa sijainnut koski on kuitenkin mitä ilmeisimmin vielä Aleksis Kiven elinaikana tunnettu nimellä Wanda fors. Kosken itä- ja koillispuolella kartoista puolestaan löytyy Wantaankorpi, nimi, jonka nykyisin vallitsevan käsityksen mukaan arvellaan olevan suorassa yhteydessä koko Vantaanjoen nimen alkuperään. Mikä oli ensin: koski, joki vai korpimaa? Nykyisin Vantaankorpi on pääosin Nukarin kylän aluetta.

Yhdistävä tekijä näille kolmelle Vantaankoskelle on, että Vantaanjoen vedet ovat kohisseet kaikkien kolmen kautta matkallaan mereen. Samoin Nukarinkoskella syntynyt lohi joutuu nousemaan kaikkien kolmen läpi päästäkseen Nukarinkoskeen “Nukarin tammen*” alapuolelle kutemaan:

“TUOMAS. Pois tieltä! Sinä olit tuomari, minä olen pyöveli, ja lakimme täyttyköön. Alas kiveltä ilman armoa, mies!

LAURI. Kuin sysitukki Nukarin tammesta alas. Heleijaa!”

Aleksis Kiven kalaretket ja nämä Seitsemän veljeksen sanat muistuttavat siis myös siitä, että Vantaanjoki on kokonaisuus, jolla on pitkä ja monipolvinen kulttuurihistoria. Siinä missä Nukarin ja Palojoen virtapaikoissa syntyneet vaelluskalat pyrkivät kaikkien nykyisten ja entisten Vantaankoskien kautta takaisin synnyinsijoilleen lisääntymään, voi Nukarin tammen ylittänyt sysitukki kulkea niiden kaikkien kautta lopulta mereen. Joen luonnosta ja kulttuuriperinnöstä puhuttaessa jokea ei pitäisikään käsitellä pieninä osina tai yksittäisinä koskina, vaan koko vesistö pitää käsittää kokonaisuutena ja osiensa summana.

*tammi = damm = pato

Kirjallisuus

Aspelin, E. 1872. Runoilija Alexis Kiwi. Esitelmä pohjalaisten vuosijuhlassa 9 p. Marrask. 1872. Kirjallinen kuukauslehti N:o 10 ja 11, 1872.

Geometrisk Charta öfver Gammelstads ån med dess Forsar. Belägen uti Nylands Lähn Raseborgs östra och Borgo härader samt Nurmijärvi och Hellsing Sochnar. Författad Åren 1757, 1758 et 1760. Kansallisarkisto.

Kiwi, A. 1958. Seitsemän veljestä - Kertomus. WSOY.

Nimettömien alueiden nimeäminen, Länsi-Vantaa (Kaupunginosat 10-41, Linnainen - Viinikkala). www.vantaansanomat.fi/sites/default/files/nimettomat_alueet.doc

Petterson, T. 2016. Stadens lungor andas tjärdoft och saltstänk. Hufvudstasbladet 28.8.2016. https://www.hbl.fi/artikel/stadens-lungor-andas-tjardoft-och-saltstank/

SLS: Finlandssvenska bebyggelsenamn, VINIKBY Helsinge, Nyland, senare Vanda. http://bebyggelsenamn.sls.fi/bebyggelsenamn/1918/vinikby-vanda/

Kosken arkistoitua historiaa - Vanhankaupunginkosken myllyn uudistustöitä vuodelta 1868

Tämän Helsingin kaupunginarkistosta löytyvän kartan myötä toivotan hyvää kesää kaikille lukijoille! 

Uusia tekstejä on luvassa taas kesätauon jälkeen.

Kartassa näkyy kosken tilannetta vesilaitoksen rakentamista edeltäneessä tilanteessa. Näistä rakenteista ei ole nykyisin juuri mitään enää jäljellä - tai ei ainakaan näkyvillä.

Kartta suurenee klikkaamalla

Pyykinpesua ja muuta 1800-1900-lukujen ajankuvaa Vanhankaupunginkoskella

En ole aiemmin mainostanut täällä muita blogeja, mutta tässä teen ensimmäisen poikkeuksen. Artovan historia -blogista löytyy muun mielenkiintoisen lisäksi myös kiinnostavia Vantaanjoki-aiheisia kuvia.

Ensimmäisessä kuvassa ollaan Vantaankosken eli Vanhankaupunginkosken rannalla vuonna 1913. 1900-luvun alkupuolella koski edelleen tunnettiin myös Vantaankoskena. Kuvassa näkyvä kosken itähaaran uittoränni on tuttu myös Signe Branderin kuusi vuotta varhemmin ottamasta kuvasta. Kuvasta löytyy lisätietoa Artovan historia -blogista.

Artovan historia: Vantaankosken rannalla: Ihmisiä Vantaankosken rannalla v. 1913. Toinen vasemmalla on Margaretha Nystedtin täti Olga, keskellä sateenvarjo kädessä on Selma Nyman (a...

Helsinki, Vantaanjoki. Vanhankaupunginkoski, itäinen koski 1907. Kuva Signe Brander/Helsingin kaupunginmuseo.

Toinen kuva on mielenkiintoinen muistutus joen ja jokiveden merkityksestä arkisessa elämässä tavalla, jota esimerkiksi virtavesien kulttuurihistoriaa kirjoitettaessa harvemmin käsitellään. Kuva on varmastikin aseteltu, mutta se on hyvä muistutus siitä, että Vanhankaupunginkoskella on tehty muutakin kuin kalastettu ja tuotettu sähköä - muun muassa pesty pyykkiä. Olkoonkin, että kuvan tarkkaa ottopaikkaa ei ensiyrittämällä ole aivan helppoa koskelle sijoittaa.

Artovan historia: Pyykinpesua Vanhankaupunginkoskella: Agnes Lindström, Gammelstaden, Helsingfors, 1924. Noin 28-vuotias Agnes Lindström, M.N.:n äiti huuhtoo vaatteita Vanhankauupunginkosken ra...

Pyykinpesu tai oikeammin pyykin huuhtelu joessa oli 1800-1900-luvuilla ilmeisen yleistä.  Esimerkiksi M. H. Munsterjhjelm (1840-1905) kuvasi tätä työssään Byksköljning på frusen å vuodelta 1864 ja esimerkiksi Helsingissä Mätäjoella oli vielä vuoden 1919 kartassa (Karta Öfver De Till Reimars Hemman I Taliby Härande Ego-områden) merkittynä Reimarlan kylän pyykinhuuhtelualue (Reimars byksköljning område).

Vantaanjoki ei tehnyt tässä poikkeusta ja onhan pyykinhuuhtelijoita kuvattu myös Vanhankaupunginkoskea 1820-luvulla esittävässä tuntemattoman tekijän akvarellissa etualalla.  

Vanhankaupunginkoski. Akvarelli tehtailija Sckuhinin kokelmassa Moskovassa.

Milloin Vanhankaupunginkoski padottiin?

Kun puhutaan Vanhankaupunginkosken patoamisesta, mainitaan yleensä sen ensimmäisinä vaiheina viimeistään 1300-luvulla alkanut Padisen luostarin kalastustoiminta sekä Helsingin kaupungin ensimmäinen 1500-luvulla rakennettu mylly. On kuitenkin eri asia puhua koskeen rakennetuista laitteista ja kosken patoamisesta niin, että pato rakennetaan joen poikki. Merkittävin ero on tietenkin se, että jälkimmäisessä tilanteessa kalan kulku kokonaan estyy.

Vanhankaupunginkoskella patoamisen vaiheita voidaan varsin helposti seurata vanhoista asiakirjoista. Jyrkässä ja kapeassa Helsinginkoskessa ei ollut käytännöllistä käyttää esimerkiksi kiinteitä karsina- tai kostepatoja, vaan siinä käytettiin ensisijaisesti itsenäisiä sulkupyydyksiä eli ns. lohihäkkejä ja mahdollisesti lohiarkkuja (ruots. laxekaar, lax kistha), joihin Vantaanjokeen nouseva kala kulkeutui ja joista kalat voitiin pyydyksen päällä olevan aukon kautta haavia. Lohihäkki/-arkku mainitaan esimerkiksi Padisen luostarin munkkien ja Koskelan kylän kalastusoikeuksia käsittelevässä Klaus Flemingin laamannintuomiossa vuodelta 1417, jossa munkkien todetaan vääryydellä toimineen Koskelan kylän hallinnassa olleella puolella koskea:

“Thet see allom mannom witerlighit som thetta breff høre eller see, ath then syn jach Claws Flæmyngh, riddare oc lagman i Østerlandh, lagmanz tingh hiolth met almoghen aff Helsingaa i Tolkoby anno Dominj MCJDXVII, om forste monedaghen i fastaa, thaa kærdhe the aff Forzaby vpp the mwnka aff Pades ath the stodho vp Forzaby landh aff (och) haffde Farzaby waten i forzen, (och) ther the inghen agædeel innan haffde, wthen theris laxekaar fry, som konunghen hauffuer them wndt widh konungx landh; huilket mall iach skøth til thenne xij, som i næmpdena sattis, som ære Ionis Torkilson rantzankadhe, withnadhe och æpterswore (och) skola første ædbaris warde, om nogher edh aff them haffua will, ath for:de mwnka haffweth in pa thet for:de Forzaby landh och haffde thera laxa kistha fry, som konugiii haffde thom wnth. Æpther thenne xij ranzakan domde iach for:de Magnus loanson och thom aff Forzaby theris landh och watn friit fore haffningh, och forbiuder iach the for:de mwnka och hwariom androm thetta for:de wathn ath hauffua, hindhra eller qwælia ffor for:de Farzaby, widher hwariom theris vj mark fore mine dom.”  

Kaksi lohihäkkiä sekä kaksi myllyä Vanhankaupunginkoskessa vuonna 1738. Kansallisarkisto.

Kaksi lohihäkkiä (lax kisthor) haavimissiltoineen on merkittynä myös vuonna 1738 piirrettyyn Vanhankaupunginkosken karttaan suurin piirtein nykyisen padon kohdalle, putouksen alle. Nykyisen Viikintien sillan paikkeille on karttaan piirretty kaksi myllyä, yksi kummallekin rannalle. Sekä lohihäkkien että myllyjen välistä kulkee vapaana virtaava kuninkaanväylä. Kyseinen veneliikenteen ja kalojen liikkumisen vuoksi kaikkiin Ruotsin valtakunnan jokiin määrätty vapaana virtaava valtaväylä (ruots. kungsådra) mainitaan ensimmäisen kerran lakiteksteissä 1400-luvulla. 

Kuninkaanväylä ei nimestään huolimatta viitannut suoraan omistusoikeuteen, mutta Vanhankaupunginkoskella sijainnut kruununkalastamo sen sijaan takasi kuninkaan oman intressin koskeen. Vastaperustetun Helsingin asukkaiden anottua vuonna 1569 lupaa myllyn rakentamiseen kosken länsirannalle lupa myönnettiin vain sillä ehdolla, että mylly ei saanut aiheuttaa haittaa kuninkaan lohenkalastukselle:

"...Szå och then deell aff Fårssen, som ligger näst till Stadenn till att vprätthe och vpbygge ther eenn Qwernn till Stadzens behoff, Doch medh sådanne bescheedh, att samme Qwern icke bygges vdhi någhen måtthe wårtt Laxfiske til hindher eller förfonngh."

Sama ehto toistuu asiakirjoissa myöhemminkin. Kuninkaanväylän merkitys Vanhankaupunginkosken käytöstä päätettäessä käy toisaalta ilmi myös esimerkiksi maaherra Stierncrantzin päätöksestä vuodelta 1727, jossa myllytoimintaan ja lohenkalastukseen vedoten kiellettiin palkkien uitto koskessa. Kuten kartta ja mahdollisuus palkkien uittoon paljastavat, eivät myllyt 1500-1700-luvulla edellyttäneet kosken patoamista. Vuolaissa koskissa myllyt sijoitettiin kosken rannalle siten, että tarvittava vesivoima saatiin suoraan koskesta. Yllä olevassa kartassa vuodelta 1738 molemmat myllyt on sijoitettu suoraan kosken niskan alapuolelle siten, että vettä oli helppo johtaa esimerkiksi kourulla niskan muodostamasta kynnyksestä mikäli pelkkä myllyn ali kulkeva virtaus ei riittänyt. Kartan myllyissä oli molemmissa vain kaksi kiviparia.

Vuonna 1754 Vanhankaupunginkosken hyödyntämisessä tapahtui merkittävä käänne kun maistraatti vuokrasi länsirannan jauhomyllyn kauppias Johan Sederholmille sopimuksella, joka mahdollisti useamman myllyn rakentamisen kaupungin puoleiselle rannalle sekä antoi oikeuden rakentaa alempana koskessa olevaan putoukseen muun vesilaitoksen. On todennäköistä, että putouksen alla ei enää ollut kannattavaa pitää lohihäkkejä, koska aikalaistiedon mukaan lohisaaliit (lax-fånget) olivat 1750-luvulle tultaessa jo merkittävästi heikentyneet. Vuonna 1757 molemmat myllyt erinäisten vaiheiden jälkeen purettiin ja rakennettiin uusi tehokkaampi mylly kosken alaosaan putouksen länsipuolelle. Tässä myllyssä oli myös jonkinlainen pato kosken länsirannalla, mutta sen luonteesta ei ole tarkkaa tietoa.

Magnus von Wright 1841. Vanhankaupunginkoski. Helsingin kaupunginmuseo.

Vuonna 1758 valmistunut kivestä muurattu myllyrakennus on nähtävissä myös Magnus von Wrightin koskea esittävässä akvarellissa vuodelta 1841. Sen edessä on puusta vuonna 1836 kivisen myllyrakennuksen jatkeeksi valmistunut ns. uusi mylly, jonka rakentamisen yhteydessä Vanhankaupunginkosken länsihaaraan viimein rakennettiin poikkipato, joka mahdollisti kahden myllyn yhteensä 12 kiviparin pyörittämisen. Tämä pato näkyy von Wrightin akvarellissa vain muutama vuosi valmistumisensa jälkeen. Lähes samalle paikalle, kolmisen metriä puupadon yläpuolelle, pystytettiin vuonna 1874 valmistunut  Kontinental Vattenverks Aktiebolaget Neptunin kivipato, jota käytettiin turbiinipumppaamon sekä sen alapuolella sijainneen jauhomyllyn tarpeisiin.

Kosken itäinen haara padottiin kaksi vuotta kivipadon valmistumisen jälkeen yläosastaan puisella padolla, jolla pyrittiin turvaamaan veden virtaus länsihaaraan vesilaitoksen tarpeisiin. Tämä oli samalla ensimmäinen kerta kun molemmat Vanhankaupunginkosken haarat oli suljettu kalan kulun estävin poikkipadoin.

Kirjallisuus ja lähteet

Forsius, P. 1757. Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer stapel-staden Helsingfors uti Nyland. II. - Stapel-staden Helsingfors.

Grotenfelt, J., Uggla, J., Hästesko, A. 1913: Mietintö N:o 5, joka sisältää selvityksen Vanhankaupungin vesiputouksen omistusoikeudesta. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat vuodelta 1912. Helsinki.

Hornborg, E. 1950. Helsingin kaupungin historia II. Helsinki

Korhonen, T. 1993. Vesimyllyt. Historia, rakenne, käyttö ja kunnostus. Vammala.

Nordmann, P. 1905. Bidrag till Helsingfors stads historia. Helsingfors.

Sirelius, U. T. 2009 (1906-1908). Suomalaisten kalastus I-III. SKS.

Öhman, E., Moring, K., Kolster ,R., Tallqvist, T., Lekve, E. 1878. Berättelse öfver verkställd afsyning och afprofning af Helsingfors vattenledning. Helsingfors Stadsfullmäktige 1878.

Suursatama ja varhainen vesilaitos - toteutumattomia suunnitelmia Vantaanjokisuussa

Aiemmin kirjoitin 1700-luvun suunnitelmasta rakentaa laivareitti Hämeenlinnasta Helsingin Vanhaankaupunkiin ja siellä kosken ohittamiseen sunnitellusta kanavasta läpi Annalan. Aikojen saatossa on ollut monia muitakin jokisuuta koskevia mittavan luokan rakennussuunnitelmia, jotka ovat kuitenkin kaatuneet tai tulleet toteutetuiksi vain osin. Tässä niistä kaksi. Kuvat puhukoon puolestaan.

Varhainen vesilaitossuunnitelma

Ensimmäisessä kuvassa on osa suunnitelmaa, jonka polyteknillisen koulun opettaja, insinööri Endre Lekve laati senaatin määräyksen nojalla vuonna 1866. Kyseessä on vesilaitossuunnitelma, joka ei sellaisenaan koskaan toteutunut. Vuonna 1876 jokisuuhun valmistuneessa vesilaitoksessa altaat olivat tunnetusti Vanhankaupungin Siltasaaressa (Broholm) eli nykyisessä Kuninkaankartanonsaaressa, missä ne ovat edelleen katettuina nähtävissä. Myös myllyratkaisut olivat Lekven suunnitelmassa erilaiset.

Wattenlednng för Helsingfors PL.1. Annläggningarne i Gammelstaden. E. Lekve 1866. Helsingin kaupunginarkisto.

Satamajärjetelmä Vanhankaupunginlahteen

Toisessa kuvassa on vuodelta 1912 peräisin oleva Vanhankaupunginlahden satamatutkielma, laatijoina Alvar Aallon opettajankin myöhemmin toiminut arkkitehti Armas Lindgren ja silloinen arkkitehtiopiskelija Matti Björklund (myöhemmin Visanti). Vastaavanlainen satamasuunnitelma on nähtävissä myös Bertel Jungin ja Eliel Saarisen Suur-Helsingin asemakaavaehdotuksessa vuodelta 1918 (linkki kaavaehdotukseen). Kumpikaan suunnitelmista ei toteutunut.

Ehdotustutkielma satamajärjestelmäksi Vanhankaupungin lahteen. A. Lindgren ja M. Björklund 1912. Helsingin kaupunginarkisto.

Mihin katosi Pikkukoski?

Vantaanjoen Pikkukoski eli Lillfors esiintyy paikannimenä jo Samuel Brotheruksen laatimassa Oulunkylän tiluskartassa vuodelta 1699. Nykyisin paikalta on kuitenkin vaikea koskea havaita. Mihin ja miksi se siis on aikojen saatossa kadonnut?

On yleinen käsitys, että Vantaanjoen toisiksi viimeinen koski räjäytettiin puutavaran uiton helpottamiseksi. Tiedon lähdettä kysyessäni saan poikkeuksetta vastaukseksi Veräjänmäen kaupunkipolun verkkosivun. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että Pikkukosken hävittäminen helpotti tukkien uittamista joessa, jota pitkin jokisuuhun tuotu Vantaanjokivarren metsien puu näytteli merkittävää osaa esimerkiksi 1700-luvun ensi vuosikymmeninä, jolloin ns. hollantilaisten palkkien kauppaa pidettiin "Helsingin elinehtona" [1]. Mutta oliko tukkien uittaminen todella Pikkukosken häviämisen taustalla? Ja jos ei, niin mikä aiheutti tarpeen poistaa kokonainen koski Vantaanjoen alajuoksulta?

Vastaus löytyy taas kerran arkistoista. Ensimmäisen kerran Vantaanjokea perattiin voimallisesti vuosina 1891-1896, jolloin pääasiallisena tarkoituksena oli laskea joen pintaa viljelymaille nousevien tulvien takia. Töiden päätyttyä 1896 Uusi Suometar uutisoi asiastä näin:

Uusi Suometar 4.10.1896.

Pikkukoskeen ei tässä vaiheessa vielä koskettu, mutta töiden jälkeen huomattiin muuttuneiden virtausolosuhteiden aiheuttavan tulvia alajuoksulla. Suomenmaan virallinen tilasto [2] vuodelta 1906 kertoo asiasta näin:

"Sittenkuin Ylihallitus oli vuosina 1891-1896 toimittanut laajanpuoleisen perkaustyön Wantaanjoessa, mikä työ tarkastettiin Marraskuun alussa viimeksisanottuna vuonna, niin ja kun sekä tuossa tarkastustilaisuudessa oli huomautettu lisäperkausten tarpeellisuudesta Königstedtin kosken alapuolella Helsingin pitäjässä että Helsingin kaupungin Rahatoimikamari Ylihallitukseen Maaliskuun 12 päivänä 1896 jätetyssä kirjelmässä oli ilmoittanut että vedenkorkeus Vanhankaupunginkosken yläpuolella edellämainitun perkaustyön jälkeen oli noussut niin korkealle, että se uhkasi sikäläisiä vesijohtolaitoksia, toimeenpani Ylihallitus vuonna 1897 erinäisiä  tutkimuksia vesistössä olojen selvittämiseksi, joitten tutkimusten perusteella sitten laadittiin kolme eri työsuunnitelmaa, joista ensimäinen koski Vanhankaupunginkoskea ja Lillforsin-koskea..."  

Töitä tehtiin Köningstedtin (Seutulan) koskessa 1903-1904, mutta keväällä 1905 syntyi Vantaankosken alapuolelle jääpato, joka uhkasi kosken ylittävää maantiesiltaa sekä viilatehtailija Valfrid Wahlbergin vesilaitosta. Tämän johdosta hän esitti Ylihallituksen tarkastustilaisuudessa Swartforsin (Mustakosken) ja Pikkukosken niskan puhdistamista [2]:

"Tämän työn ohessa laajennetiin ja syvennettiin Vanhankaupunginkosken itähaaraa ja osa Lillforsenkoskea suunnitelman edellyttämään leveyteen ja syvyyteen, ja oli tässä, paitse soramaan ja saven poistamista, myös louhittava kalliota ja kiviä. Kun syyskesä ja syksy olivat sateiset ja vesi sen vuoksi esti työtä, ei voitu vuoden kuluessa lopullisesti tasoittaa louhitun järjestelykanavan pohjaa."

Suunnitelma Pikkukosken poistamiseksi vuodelta 1897. Kuvassa näkyy Pikkukoski eli kallioiden välisessä kapeikossa oleva kivikkoinen kynnys. Punaisella on merkitty poistettavaksi tarkoitettu kallio. Liikenneviraston arkisto. 

Näiden töiden kuluessa nykyisen Pikkukosken uimarannan yläpuolella sijannut koskikynnys räjäytettiin ja louhittiin pois sekä pohja ruopattiin kivistä ja sorasta. Nykyisin paikalla on nähtävissä enää louhittu kalliojyrkänne. Tulvat sen sijaan eivät ole väistyneet vaan ovat siirtyneet joen alimpaan osaan. Tulvia torjutaan nyt Oulunkylässä, Savelassa ja Vanhassakaupungissa.

Pikkukoski ilmakuvassa. Oikealla rannalla näkyy raskaimmiin louhittu kallio. Kuvan lähde: http://www.bing.com/maps/

Vantaanjoen perkauksissa toistuivat samat virheet, joita on tehty monissa vastaavissa tulvantorjuntahankkeissa. Vettä yläjuoksulla jokseenkin tasaisin välimatkoin pidättäneet kosket ja kivikot poistettiin ja samalla aiheutettiin tulvien paheneminen alajuoksulla sekä maan sortumista ja eroosiota peratuilla alueilla. Esimerkiksi Königstedtin kosken perkauksen myötä aleni vedenpinta kosken yläpuolella 0,8 metriä ja samalla penkat sortuivat liki 400 metrin matkalta jokeen [3]. Kaikkiaan Vantaanjoen perkauksissa poistettiin jokiuomasta vähintään 318 000 kuutiota kiveä, soraa ja hienompia maa-aineksia [2, 4]. Tämä vastaa noin 2800 täysperävaunurekkaa. Nyttemmin osa tästä kivimassasta on palautettu jokeen kalataloudellissa kunnostuksissa, mutta vaikuttaa siltä, että paljon olisi vielä varaa palauttaa? 


Viitteet

[1] Hornborg, Eirik 1950. Helsingin kaupungin historia II (1721-1809).  SKS kirjapaino, Helsinki.
[2] Suomen virallinen tilasto XIX. Tie- ja vesirakennukset. Suomen tie- ja vesirakennusten ylihallituksen alamainen kertomus sen johdonalaisista töistä vuonna 1905. Helsingissä 1906. 
[3] Wantaanjoen järjestely. Helsingin Sanomat 3.9.1905.
[4] Graffe, Emil 1897. Vanda å-regleringsarbete åren 1891-1896. Tekniska föreningens i Finland förhandlingar 1897. Helsingfors.

Kaksi kuva-arvoitusta Vantaanjoelta, osa 2

 Edellisessä kirjoituksessani Vantaanjoen historiasta (linkki tekstiin) kyselin kahden Vantaanjoki-aiheisen postikortin tarkempia kuvauspaikkoja. Useiden henkilöiden avun myötä oikea paikka ensimmäisen kuvan (Helsinki-Helsingfors. Malm. Wanda Å) ottopaikaksi voidaan nyt tarkasti nimetä. Paikka ei ole suoranaisesti Vantaanjoella, vaikkakin Vantaanjoen vesistöön kuuluvalla Keravanjoella, eikä nykymittapuulla Malmilla, mutta kylläkin Malmin peruspiiriissä.  

 Kortti esittää Keravanjoen alaosaa kuvattuna kohti Siltamäen (Brobacka) kestikievaria. Nykyisin mäellä, osoitteessa Kirkonkyläntie 103, sijaitsee vuonna 1919 rakennettu Suomen Turkisteollisuus oy:n tehdaskiinteistö, jossa toimii tällä hetkellä laattamyymälä. Talon historiasta löytyy tietoa yrityksen sivulta. 

Keravanjoki, taustalla Kirkonkyläntie 103 eli Brobacka. Kuva: Rikhard Manninen

Helsinki-Helsingfors. Malm. Wanda Å. Union postale universelle. Kunstanstalt Theodor Eismann, Leipzig. 

 Sinikka Vainion artikkeli Kestikievareita Malmilla ja Tapaninkylässä vuoden 1982 Narinkassa kertoo, että viimeinen paikalla sijainnut entinen kestikievarirakennus purettiin 1980-luvun alkupuolella. Artikkelissa olevan Aarne Laurilan ottaman kuvan perusteella kyseessä oli sama kortissa veneen takana mäellä näkyvä talo. Rakennus näkyy hyvin esimerkiksi vuoden 1969 ilmakuvassa.

 Kortissa oikealla aivan joen rannassa näkyvä kaksikerroksinen rakennus on sen sijaan vailla tarkempia tietoja. Se on mahdollisesti toinen vuoden 1872 kartassa (alla) näyvistä rantarakennuksista, mutta sen suuri koko yhdessä sijainnin kanssa herättää mielenkiintoa. Vaikka rakennus ei matkalaukkua muistutakaan, niin olisiko kyseessä kenties voinut olla Joel Lehtosen kuvaaman kaltainen vuokratalo, jollaiseen kirjailija sijoitti Sakris Kukkelmanin Vantaanjoen rannalle asumaan?

"Rammalla ei ole huvilaa... Hänen täytyy asua vuokratalossa. Se näkyy jo tuolla alangolla, harmaana ja yksitoikkoisena. Kolmikerroksinen ... tai kolmas oikeastaan ullakkohuoneita, törröttäen tasakantisena laatikkona huvilan katolla. Muodoiltaan muistuttaa huvila matkalaukkua. Mutta paljon siihen mahtuu väkeä..."

 -Joel Lehtonen, Rakastunut rampa, 1922

 Korttiarvoituksen selivitystyöhön osallistunut Jürgen Novak kävi toteamassa paikalla edelleen sijaitsevan kivijalan ja kertoi sähköpostiviestissä, että kivijalasta otetulla askelmitalla talon pitkä sivu on ollut 18 metrin luokkaa.

Brobacka, silta ja kestikievari vuoden 1872 Senaatin kartassa Vantaan karttapalvelussa.

 Kestikievarin historiasta tiedetään rantarakennusta enemmän. Helsingistä Hämeenlinnaan kulkevan tien varrella Brobackan mäellä sijaitsi kestikievari jo 1700-luvulla ja aina siihen asti kunnes Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui rautatie 1862. Radan myötä kestikievari siirtyi Tikkurilaan. Siirron jälkeen tiloissa toimi nahkurinverstas, josta vähitellen kehittyi Suomen Turkisteollisuus oy. 

Keravanjoen ylittävä silta Siltamäen juurella vuonna 1933. Kuva Finna/Museovirasto.

Kortin kuvan ajankohta sijoittunee aivan 1900-luvun alkuun, mutta Brobackan eli Kirkonkylän holvisilta jää kortin kuvassa juuri katveeseen. Muuten 1800-luvun lopulla valmistunut kivisilta olisi tätä nykyä ainoa maamerkki kortin maisemassa, jonka perusteella tarkan sijainnin olisi voinut paikantaa suoraan antamatta harhaanjohtavien sijaintitietojen hämätä. Silta on myös antanut nimensä nykyiselle Siltamäen alueelle.

 Paikan löytämisessä olivat avuksi ennen muita Rikhard Manninen, Jürgen Nowak ja Juha Salonen, mutta kiitokset myös kaikille muille selvitystyöhön osallituneille ja kuvauspaikkoja ehdottaneille! Toisen kuvan ottopaikan etsintä Nurmijärvellä jatkuu. Hyviä ehdotuksia on tullut mm. Nukarin ja Palojoen suunnilta.   

Kuuluiko vaellussiika Vantaanjoen historialliseen kalastoon?

Siian esiintyminen ja lisääntyminen Vantaanjoessa menneinä aikoina, mutta myös tulevaisuudessa, on kysymys joka on ehkä hieman yllättäenkin noussut Helsingin päättäjien asialistoille aivan hiljattain. Virtakutuinen vaellussiika on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi [1] ja sen nousumahdollisuuksien Vantaanjokeen katsotaan paranevan mikäli joen alimmassa koskessa, eli Vanhankaupunginkoskessa, sijaitseva pato avataan ja mahdollistetaan sen myötä myös heikompien kalojen nousu jokeen [2]. Helsingin kalastusalueen asiasta kaupunginhallitukselle viime huhtikuussa antamassa lausunnossa [3] kuitenkin esitettiin, että: "vaellussiiat eivät ole Vantaanjoen alkuperäisiä kaloja, niistä ei ole historiallisia merkintöjä." Yleisesti tiedossa olevia merkintöjä siioista ei toki olekaan, mutta asiakirjoja ja arkeologisia lähteitä tutkimalla tietoa alkaa löytyä.

Varhaisin löytämäni kirjallinen tieto siioista Vanhankaupunginkoskessa löytyy Helsingin kuninkaankartanon voudintileistä vuodelta 1554, joissa sijck mainitaan heti lohen/taimenen (lax) jälkeen kruununkalastamon merkittävimpänä saaliina. Siian merkityksestä 1500-luvun jokisuussa kertovat myös vanhan Helsingin kaivauksissa löytyneet siian luut [4, 5].

Ote Raaseporin läänin tilikirjasta vuodelta 1554, jossa näkyvät Helsinginkoskesta saadut saaliit. Kansallisarkisto, voudintilit.

Siioista Vanhankaupunginkoskessa löytyy tietoa myös länsihaaran padon rakentamista myöhemmiltä ajoilta: vuonna 1889 Helsingin kaupunginvaltuuston papereista (Helsingfors stadsfullmäktiges tryckta handlingar för 1889) selviää, että kalastus jokisuussa sekä Vanhankaupunginkosken suvannossa katsottiin tarpeelliseksi kieltää kosken alaosassa tapahtuvan siian kudun vuoksi: "...under sikens lektid eller från den 30 September till den 1 December allt fiske i Vanda ås mynning samt i Gammelstadsvikens inre bassäng varda förbjudna." Rauhoitus tuli ilmeisesti liian myöhään tai auttoi liian vähän, koska vuonna 1925 Finlands jakt- och fisketidskriftissä ilmestyneessä artikkelissa G. W. Boijer epäilee siian kadonneen koskesta kuorimattoman puutavaran uittamisen myötä 1800-luvun lopulla. 

Onkin ilmeistä, että Vanhankaupunginkoskessa 1800-luvun lopulla siika kuti nimenomaan kosken itähaarassa, kaikella todennäköisyydellä sen hidasvirtaisemmassa loppuosassa. Nykyisin siian kutu Vanhankaupunginkosken itähaaran loppuliu'ussa voisi kenties hyvinkin taas onnistua jos lajin kutualustalle asettamat edellytykset [6] alueella vain täyttyvät? Maanmittaushallituksen laserkeilausaineiston perusteella koskialue jatkuu loivana Kuninkaankartanonsaaren kärkeen asti.

Nuoli osoittaa itähaaran kosken päättymiskohdan. Maanmittauslaitoksen Korkeusmalli 2m, ruutu L4133D (5.3.2016)

Vaikka tässä mainitut lähteet eivät annakaan tietoa siian esiintymisestä ylempänä joessa, ei ole syytä epäillä, etteikö siika olisi päässyt vaeltamaan myös ylemmäs Vantaanjokeen vähintäänkin niinä aikoina, jolloin Vanhankaupunginkosken pudotuskorkeus oli vielä merkittävästi nykyistä pienempi. Havaintoja yksittäisten siikojen pääsystä sopivissa (ja ilmeisen harvinaisissa) olosuhteissa ylös kosken itähaaraa nykyisen kalatien ulkopuolelta on tiettävästi tehty parin viime vuosikymmenenkin aikana.


Viitteet

[1] Suomen uhanalaiset kalat, siian uhanalaisuus (Luke). http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/suomen_uhanalaiset_kalat/siian_uhanalaisuus.html

[2] Liikuntalautakunnan lausunto kaupunginhallitukselle valtuustoaloitteesta, joka koskee Vanhankaupunginkosken länsihaaran sulkevan padon purkamista. http://dev.hel.fi/paatokset/asia/hel-2014-012194/lilk-2015-4/

[3] Kaupunginhallituksen päätösesitys 11.5.2015. http://dev.hel.fi/paatokset/asia/hel-2014-012194/khs-2015-18/

[4] Manninen, M. A. & Mannermaa, K. 2008. Helsingin Vanhankaupungin kalanluut - vuosien 1992, 1993 ja 1999 kaivausten kalanluiden alustava analyysi. Julkaisematon raportti.

[5] Mannermaa, K. 2016. Fish bones from the Old Town of Helsinki (Finland) sixteenth–seventeenth century. Environmental Archaeology: The Journal of Human Palaeoecology.
DOI:10.1179/1749631415Y.0000000012

[6] Vaellussiian kutu ja lisäänrtminen Intersik-hankkeen sivuilla. http://intersik.se/fi/sikfakta/reproduktion-och-lek/