Pyykinpesua ja muuta 1800-1900-lukujen ajankuvaa Vanhankaupunginkoskella

En ole aiemmin mainostanut täällä muita blogeja, mutta tässä teen ensimmäisen poikkeuksen. Artovan historia -blogista löytyy muun mielenkiintoisen lisäksi myös kiinnostavia Vantaanjoki-aiheisia kuvia.

Ensimmäisessä kuvassa ollaan Vantaankosken eli Vanhankaupunginkosken rannalla vuonna 1913. 1900-luvun alkupuolella koski edelleen tunnettiin myös Vantaankoskena. Kuvassa näkyvä kosken itähaaran uittoränni on tuttu myös Signe Branderin kuusi vuotta varhemmin ottamasta kuvasta. Kuvasta löytyy lisätietoa Artovan historia -blogista.

Artovan historia: Vantaankosken rannalla: Ihmisiä Vantaankosken rannalla v. 1913. Toinen vasemmalla on Margaretha Nystedtin täti Olga, keskellä sateenvarjo kädessä on Selma Nyman (a...

Helsinki, Vantaanjoki. Vanhankaupunginkoski, itäinen koski 1907. Kuva Signe Brander/Helsingin kaupunginmuseo.

Toinen kuva on mielenkiintoinen muistutus joen ja jokiveden merkityksestä arkisessa elämässä tavalla, jota esimerkiksi virtavesien kulttuurihistoriaa kirjoitettaessa harvemmin käsitellään. Kuva on varmastikin aseteltu, mutta se on hyvä muistutus siitä, että Vanhankaupunginkoskella on tehty muutakin kuin kalastettu ja tuotettu sähköä - muun muassa pesty pyykkiä. Olkoonkin, että kuvan tarkkaa ottopaikkaa ei ensiyrittämällä ole aivan helppoa koskelle sijoittaa.

Artovan historia: Pyykinpesua Vanhankaupunginkoskella: Agnes Lindström, Gammelstaden, Helsingfors, 1924. Noin 28-vuotias Agnes Lindström, M.N.:n äiti huuhtoo vaatteita Vanhankauupunginkosken ra...

Pyykinpesu tai oikeammin pyykin huuhtelu joessa oli 1800-1900-luvuilla ilmeisen yleistä.  Esimerkiksi M. H. Munsterjhjelm (1840-1905) kuvasi tätä työssään Byksköljning på frusen å vuodelta 1864 ja esimerkiksi Helsingissä Mätäjoella oli vielä vuoden 1919 kartassa (Karta Öfver De Till Reimars Hemman I Taliby Härande Ego-områden) merkittynä Reimarlan kylän pyykinhuuhtelualue (Reimars byksköljning område).

Vantaanjoki ei tehnyt tässä poikkeusta ja onhan pyykinhuuhtelijoita kuvattu myös Vanhankaupunginkoskea 1820-luvulla esittävässä tuntemattoman tekijän akvarellissa etualalla.  

Vanhankaupunginkoski. Akvarelli tehtailija Sckuhinin kokelmassa Moskovassa.

Helsingin kaupungin ehdotus Vanhankaupunginkosken vapauttamisesta

Tänään Helsinginkoski-sivulla julkaistiin havainnepiirros Vanhankaupunginkoskelta, tällä kertaa vuodelta 1996. Kuvan on laatinut kaupunkisuunnitteluvirastosta muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt arkkitehti Matti Visanti ja se on niin mielenkiintoinen ja esteettisesti kaunis, että koen tarpeelliseksi kirjoittaa siitä muutaman sanan.

Kuva on peräisin Helsingin kaupunginkanslian julkaisemasta kirjasesta Vantaanjoesta kalamiehen paratiisi (Veikko Rinne ja Matti Visanti, 1996) ja siinä on esitetty ehdotus Vanhankaupunginkosken länsihaaran tulevaisuudesta.  

Kuva Helsingin kaupunginkanslian julkaisemasta kirjasesta Vantaanjoesta kalastajan paratiisi. Veikko Rinne ja Matti Visanti 1996. 

Kuvassa näkyy kosken ylittävällä sillalla kuohuista nauttivia katselijoita, koskea kalastavia vapamiehiä, koskea ylös nousevia kaloja ja rajuimpaan putoukseen tähtääviä koskimelojia (alkuperäisellä paikallaan oleva Gammelstads fall).

Tässä ehdotuksessa itseäni erityisesti ilahduttaa, että kuvassa myös alueen kulttuurihistoria on vahvasti mukana: entisestä padosta on osa jätetty paikalleen, voimalamuseon turbiiniin on johdettu vettä suoraan virrasta ja vanhaan tiilimyllyyn on rakennettu pienimuotoinen kalastusmuseo. Paikalla voi siis nähdä nykyisen kahden sijasta kolme museota, jotka kaikki kertovat oman osansa alueen historiasta. Luonto ja kulttuuri on hienosti yhteensovitettu ja entistäkin vetovoimaisempi paikka saavutettu.

Ps. Aiemmin käsittelin tässä blogissa lyhyesti arkkitehti Armas Lindgrenin ja myöhemmin taiteilija-arkkitehti Matti Visantina tunnetun Matti Björklundin 1912 laatimaa havainnepiirrosta Vanhankaupunginlahden satamasta. Kyseessä ei luonnollisestikaan ole sama Matti Visanti.

Suursatama ja varhainen vesilaitos - toteutumattomia suunnitelmia Vantaanjokisuussa

Aiemmin kirjoitin 1700-luvun suunnitelmasta rakentaa laivareitti Hämeenlinnasta Helsingin Vanhaankaupunkiin ja siellä kosken ohittamiseen sunnitellusta kanavasta läpi Annalan. Aikojen saatossa on ollut monia muitakin jokisuuta koskevia mittavan luokan rakennussuunnitelmia, jotka ovat kuitenkin kaatuneet tai tulleet toteutetuiksi vain osin. Tässä niistä kaksi. Kuvat puhukoon puolestaan.

Varhainen vesilaitossuunnitelma

Ensimmäisessä kuvassa on osa suunnitelmaa, jonka polyteknillisen koulun opettaja, insinööri Endre Lekve laati senaatin määräyksen nojalla vuonna 1866. Kyseessä on vesilaitossuunnitelma, joka ei sellaisenaan koskaan toteutunut. Vuonna 1876 jokisuuhun valmistuneessa vesilaitoksessa altaat olivat tunnetusti Vanhankaupungin Siltasaaressa (Broholm) eli nykyisessä Kuninkaankartanonsaaressa, missä ne ovat edelleen katettuina nähtävissä. Myös myllyratkaisut olivat Lekven suunnitelmassa erilaiset.

Wattenlednng för Helsingfors PL.1. Annläggningarne i Gammelstaden. E. Lekve 1866. Helsingin kaupunginarkisto.

Satamajärjetelmä Vanhankaupunginlahteen

Toisessa kuvassa on vuodelta 1912 peräisin oleva Vanhankaupunginlahden satamatutkielma, laatijoina Alvar Aallon opettajankin myöhemmin toiminut arkkitehti Armas Lindgren ja silloinen arkkitehtiopiskelija Matti Björklund (myöhemmin Visanti). Vastaavanlainen satamasuunnitelma on nähtävissä myös Bertel Jungin ja Eliel Saarisen Suur-Helsingin asemakaavaehdotuksessa vuodelta 1918 (linkki kaavaehdotukseen). Kumpikaan suunnitelmista ei toteutunut.

Ehdotustutkielma satamajärjestelmäksi Vanhankaupungin lahteen. A. Lindgren ja M. Björklund 1912. Helsingin kaupunginarkisto.

Mihin katosi Pikkukoski?

Vantaanjoen Pikkukoski eli Lillfors esiintyy paikannimenä jo Samuel Brotheruksen laatimassa Oulunkylän tiluskartassa vuodelta 1699. Nykyisin paikalta on kuitenkin vaikea koskea havaita. Mihin ja miksi se siis on aikojen saatossa kadonnut?

On yleinen käsitys, että Vantaanjoen toisiksi viimeinen koski räjäytettiin puutavaran uiton helpottamiseksi. Tiedon lähdettä kysyessäni saan poikkeuksetta vastaukseksi Veräjänmäen kaupunkipolun verkkosivun. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että Pikkukosken hävittäminen helpotti tukkien uittamista joessa, jota pitkin jokisuuhun tuotu Vantaanjokivarren metsien puu näytteli merkittävää osaa esimerkiksi 1700-luvun ensi vuosikymmeninä, jolloin ns. hollantilaisten palkkien kauppaa pidettiin "Helsingin elinehtona" [1]. Mutta oliko tukkien uittaminen todella Pikkukosken häviämisen taustalla? Ja jos ei, niin mikä aiheutti tarpeen poistaa kokonainen koski Vantaanjoen alajuoksulta?

Vastaus löytyy taas kerran arkistoista. Ensimmäisen kerran Vantaanjokea perattiin voimallisesti vuosina 1891-1896, jolloin pääasiallisena tarkoituksena oli laskea joen pintaa viljelymaille nousevien tulvien takia. Töiden päätyttyä 1896 Uusi Suometar uutisoi asiastä näin:

Uusi Suometar 4.10.1896.

Pikkukoskeen ei tässä vaiheessa vielä koskettu, mutta töiden jälkeen huomattiin muuttuneiden virtausolosuhteiden aiheuttavan tulvia alajuoksulla. Suomenmaan virallinen tilasto [2] vuodelta 1906 kertoo asiasta näin:

"Sittenkuin Ylihallitus oli vuosina 1891-1896 toimittanut laajanpuoleisen perkaustyön Wantaanjoessa, mikä työ tarkastettiin Marraskuun alussa viimeksisanottuna vuonna, niin ja kun sekä tuossa tarkastustilaisuudessa oli huomautettu lisäperkausten tarpeellisuudesta Königstedtin kosken alapuolella Helsingin pitäjässä että Helsingin kaupungin Rahatoimikamari Ylihallitukseen Maaliskuun 12 päivänä 1896 jätetyssä kirjelmässä oli ilmoittanut että vedenkorkeus Vanhankaupunginkosken yläpuolella edellämainitun perkaustyön jälkeen oli noussut niin korkealle, että se uhkasi sikäläisiä vesijohtolaitoksia, toimeenpani Ylihallitus vuonna 1897 erinäisiä  tutkimuksia vesistössä olojen selvittämiseksi, joitten tutkimusten perusteella sitten laadittiin kolme eri työsuunnitelmaa, joista ensimäinen koski Vanhankaupunginkoskea ja Lillforsin-koskea..."  

Töitä tehtiin Köningstedtin (Seutulan) koskessa 1903-1904, mutta keväällä 1905 syntyi Vantaankosken alapuolelle jääpato, joka uhkasi kosken ylittävää maantiesiltaa sekä viilatehtailija Valfrid Wahlbergin vesilaitosta. Tämän johdosta hän esitti Ylihallituksen tarkastustilaisuudessa Swartforsin (Mustakosken) ja Pikkukosken niskan puhdistamista [2]:

"Tämän työn ohessa laajennetiin ja syvennettiin Vanhankaupunginkosken itähaaraa ja osa Lillforsenkoskea suunnitelman edellyttämään leveyteen ja syvyyteen, ja oli tässä, paitse soramaan ja saven poistamista, myös louhittava kalliota ja kiviä. Kun syyskesä ja syksy olivat sateiset ja vesi sen vuoksi esti työtä, ei voitu vuoden kuluessa lopullisesti tasoittaa louhitun järjestelykanavan pohjaa."

Suunnitelma Pikkukosken poistamiseksi vuodelta 1897. Kuvassa näkyy Pikkukoski eli kallioiden välisessä kapeikossa oleva kivikkoinen kynnys. Punaisella on merkitty poistettavaksi tarkoitettu kallio. Liikenneviraston arkisto. 

Näiden töiden kuluessa nykyisen Pikkukosken uimarannan yläpuolella sijannut koskikynnys räjäytettiin ja louhittiin pois sekä pohja ruopattiin kivistä ja sorasta. Nykyisin paikalla on nähtävissä enää louhittu kalliojyrkänne. Tulvat sen sijaan eivät ole väistyneet vaan ovat siirtyneet joen alimpaan osaan. Tulvia torjutaan nyt Oulunkylässä, Savelassa ja Vanhassakaupungissa.

Pikkukoski ilmakuvassa. Oikealla rannalla näkyy raskaimmiin louhittu kallio. Kuvan lähde: http://www.bing.com/maps/

Vantaanjoen perkauksissa toistuivat samat virheet, joita on tehty monissa vastaavissa tulvantorjuntahankkeissa. Vettä yläjuoksulla jokseenkin tasaisin välimatkoin pidättäneet kosket ja kivikot poistettiin ja samalla aiheutettiin tulvien paheneminen alajuoksulla sekä maan sortumista ja eroosiota peratuilla alueilla. Esimerkiksi Königstedtin kosken perkauksen myötä aleni vedenpinta kosken yläpuolella 0,8 metriä ja samalla penkat sortuivat liki 400 metrin matkalta jokeen [3]. Kaikkiaan Vantaanjoen perkauksissa poistettiin jokiuomasta vähintään 318 000 kuutiota kiveä, soraa ja hienompia maa-aineksia [2, 4]. Tämä vastaa noin 2800 täysperävaunurekkaa. Nyttemmin osa tästä kivimassasta on palautettu jokeen kalataloudellissa kunnostuksissa, mutta vaikuttaa siltä, että paljon olisi vielä varaa palauttaa? 


Viitteet

[1] Hornborg, Eirik 1950. Helsingin kaupungin historia II (1721-1809).  SKS kirjapaino, Helsinki.
[2] Suomen virallinen tilasto XIX. Tie- ja vesirakennukset. Suomen tie- ja vesirakennusten ylihallituksen alamainen kertomus sen johdonalaisista töistä vuonna 1905. Helsingissä 1906. 
[3] Wantaanjoen järjestely. Helsingin Sanomat 3.9.1905.
[4] Graffe, Emil 1897. Vanda å-regleringsarbete åren 1891-1896. Tekniska föreningens i Finland förhandlingar 1897. Helsingfors.

Kaksi kuva-arvoitusta Vantaanjoelta, osa 2

 Edellisessä kirjoituksessani Vantaanjoen historiasta (linkki tekstiin) kyselin kahden Vantaanjoki-aiheisen postikortin tarkempia kuvauspaikkoja. Useiden henkilöiden avun myötä oikea paikka ensimmäisen kuvan (Helsinki-Helsingfors. Malm. Wanda Å) ottopaikaksi voidaan nyt tarkasti nimetä. Paikka ei ole suoranaisesti Vantaanjoella, vaikkakin Vantaanjoen vesistöön kuuluvalla Keravanjoella, eikä nykymittapuulla Malmilla, mutta kylläkin Malmin peruspiiriissä.  

 Kortti esittää Keravanjoen alaosaa kuvattuna kohti Siltamäen (Brobacka) kestikievaria. Nykyisin mäellä, osoitteessa Kirkonkyläntie 103, sijaitsee vuonna 1919 rakennettu Suomen Turkisteollisuus oy:n tehdaskiinteistö, jossa toimii tällä hetkellä laattamyymälä. Talon historiasta löytyy tietoa yrityksen sivulta. 

Keravanjoki, taustalla Kirkonkyläntie 103 eli Brobacka. Kuva: Rikhard Manninen

Helsinki-Helsingfors. Malm. Wanda Å. Union postale universelle. Kunstanstalt Theodor Eismann, Leipzig. 

 Sinikka Vainion artikkeli Kestikievareita Malmilla ja Tapaninkylässä vuoden 1982 Narinkassa kertoo, että viimeinen paikalla sijainnut entinen kestikievarirakennus purettiin 1980-luvun alkupuolella. Artikkelissa olevan Aarne Laurilan ottaman kuvan perusteella kyseessä oli sama kortissa veneen takana mäellä näkyvä talo. Rakennus näkyy hyvin esimerkiksi vuoden 1969 ilmakuvassa.

 Kortissa oikealla aivan joen rannassa näkyvä kaksikerroksinen rakennus on sen sijaan vailla tarkempia tietoja. Se on mahdollisesti toinen vuoden 1872 kartassa (alla) näyvistä rantarakennuksista, mutta sen suuri koko yhdessä sijainnin kanssa herättää mielenkiintoa. Vaikka rakennus ei matkalaukkua muistutakaan, niin olisiko kyseessä kenties voinut olla Joel Lehtosen kuvaaman kaltainen vuokratalo, jollaiseen kirjailija sijoitti Sakris Kukkelmanin Vantaanjoen rannalle asumaan?

"Rammalla ei ole huvilaa... Hänen täytyy asua vuokratalossa. Se näkyy jo tuolla alangolla, harmaana ja yksitoikkoisena. Kolmikerroksinen ... tai kolmas oikeastaan ullakkohuoneita, törröttäen tasakantisena laatikkona huvilan katolla. Muodoiltaan muistuttaa huvila matkalaukkua. Mutta paljon siihen mahtuu väkeä..."

 -Joel Lehtonen, Rakastunut rampa, 1922

 Korttiarvoituksen selivitystyöhön osallistunut Jürgen Novak kävi toteamassa paikalla edelleen sijaitsevan kivijalan ja kertoi sähköpostiviestissä, että kivijalasta otetulla askelmitalla talon pitkä sivu on ollut 18 metrin luokkaa.

Brobacka, silta ja kestikievari vuoden 1872 Senaatin kartassa Vantaan karttapalvelussa.

 Kestikievarin historiasta tiedetään rantarakennusta enemmän. Helsingistä Hämeenlinnaan kulkevan tien varrella Brobackan mäellä sijaitsi kestikievari jo 1700-luvulla ja aina siihen asti kunnes Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui rautatie 1862. Radan myötä kestikievari siirtyi Tikkurilaan. Siirron jälkeen tiloissa toimi nahkurinverstas, josta vähitellen kehittyi Suomen Turkisteollisuus oy. 

Keravanjoen ylittävä silta Siltamäen juurella vuonna 1933. Kuva Finna/Museovirasto.

Kortin kuvan ajankohta sijoittunee aivan 1900-luvun alkuun, mutta Brobackan eli Kirkonkylän holvisilta jää kortin kuvassa juuri katveeseen. Muuten 1800-luvun lopulla valmistunut kivisilta olisi tätä nykyä ainoa maamerkki kortin maisemassa, jonka perusteella tarkan sijainnin olisi voinut paikantaa suoraan antamatta harhaanjohtavien sijaintitietojen hämätä. Silta on myös antanut nimensä nykyiselle Siltamäen alueelle.

 Paikan löytämisessä olivat avuksi ennen muita Rikhard Manninen, Jürgen Nowak ja Juha Salonen, mutta kiitokset myös kaikille muille selvitystyöhön osallituneille ja kuvauspaikkoja ehdottaneille! Toisen kuvan ottopaikan etsintä Nurmijärvellä jatkuu. Hyviä ehdotuksia on tullut mm. Nukarin ja Palojoen suunnilta.   

Kaksi kuva-arvoitusta Vantaanjoelta

Tässä on Vantaanjoki-tietäjille kaksi postikorteiksi painettua kuvaa, joiden tarkempi paikantaminen ei ainakaan itselleni ole aivan helppoa - tekstien mukaan molemmat ovat kuitenkin Vantaanjoelta, toinen Helsingin Malmilta ja toinen Nurmijärveltä. Toinen korteista on painettu Leipzigissä ja toinen Hampurissa, oletettavasti 1900-luvun alussa.  

Helsinki-Helsingfors. Malm. Wanda Å. Union postale universelle. Kunstanstalt Theodor Eismann, Leipzig. 

Malmille sijoitetussa kuvassa näkyy keskiössä olevan soutuveneen lisäksi jyrkkä joenmutka, aivan rantaan rakennettu kaksikerroksinen asuinrakennus lukuisine ikkunoineen sekä läheisellä mäellä oleva pihapiiri. Veneen perässä istuva pariskunta vaikuttaa herraskaiselta. Rannat näyttävät olevan veteen asti laidunnettuja.  Kauempana näkyy muutama valkoinen punakattoinen rakennus. Rakennusten väreihin täytyy kuitenkin suhtautua varauksin, koska kuva on väritetty ja alkuperäinen kuva on mustavalkoinen. 

Jos miettii Malmin sijaintia kartalla, sijoittuu se pikemminkin Longinojan varteen eikä niinkään Vantaanjoen. Joki myös vaikuttaa varsin kapealta ollakseen Vantaanjoki vaikkapa Savelan kohdilla. Jokirantaan rakennettu talo herättää myös ihmetystä - kuten nykyäänkin, oli Vantaanjoki vuosisadan alussa näillä alueilla varsin tulvaherkkä Vanhankaupunginkoskelle rakennetun vesilaitoksen padon takia. Kuvassa näkyvän kaltaista mutkaakaan ei jokiuomasta tahdo löytyä Helsingin alueelta - varsinkaan yhdistettynä kuvan taloihin. Olisiko kuvauspaikka ehkä Longinojalla? Siihen uoma on ehkä liian leveä tai sitten kyseessä on Longinojaan noussut tulva? Vai onko kuva kenties jostain aivan muualta? Helsingin kaupunginmuseo sijoittaa kuvan Malmille.

Vanda å, Nurmijärvi socken. Union postale universelle. Knackstedt & Näther, Hamburg.

Nurmijärvelle sijoitetun kuvan paikantaminen edellyttäisi ehkäpä vieläkin parempaa paikallistuntemusta. Maastonmuotoja on näkyvissä vähän ja kuvan siltaakaan ei enää ole olemassa. Olisiko paikalla kuitenkin edelleen silta? Kenties Myllysilta? Arvailuksi menee...

Hienoja historiallisia tunnelmapaloja molemmat kuvat joka tapauksessa ovat. Jos jollakulla on lisätietoja tai hyviä arvauksia kuvauspaikoista, niin otan tietoja mielellään vastaan.Voit kommentoida suoraan tähän tai kirjoittaa sähköpostia osoitteeseen mikael.manninen(at)gmail.com