Suursatama ja varhainen vesilaitos - toteutumattomia suunnitelmia Vantaanjokisuussa

Aiemmin kirjoitin 1700-luvun suunnitelmasta rakentaa laivareitti Hämeenlinnasta Helsingin Vanhaankaupunkiin ja siellä kosken ohittamiseen sunnitellusta kanavasta läpi Annalan. Aikojen saatossa on ollut monia muitakin jokisuuta koskevia mittavan luokan rakennussuunnitelmia, jotka ovat kuitenkin kaatuneet tai tulleet toteutetuiksi vain osin. Tässä niistä kaksi. Kuvat puhukoon puolestaan.

Varhainen vesilaitossuunnitelma

Ensimmäisessä kuvassa on osa suunnitelmaa, jonka polyteknillisen koulun opettaja, insinööri Endre Lekve laati senaatin määräyksen nojalla vuonna 1866. Kyseessä on vesilaitossuunnitelma, joka ei sellaisenaan koskaan toteutunut. Vuonna 1876 jokisuuhun valmistuneessa vesilaitoksessa altaat olivat tunnetusti Vanhankaupungin Siltasaaressa (Broholm) eli nykyisessä Kuninkaankartanonsaaressa, missä ne ovat edelleen katettuina nähtävissä. Myös myllyratkaisut olivat Lekven suunnitelmassa erilaiset.

Wattenlednng för Helsingfors PL.1. Annläggningarne i Gammelstaden. E. Lekve 1866. Helsingin kaupunginarkisto.

Satamajärjetelmä Vanhankaupunginlahteen

Toisessa kuvassa on vuodelta 1912 peräisin oleva Vanhankaupunginlahden satamatutkielma, laatijoina Alvar Aallon opettajankin myöhemmin toiminut arkkitehti Armas Lindgren ja silloinen arkkitehtiopiskelija Matti Björklund (myöhemmin Visanti). Vastaavanlainen satamasuunnitelma on nähtävissä myös Bertel Jungin ja Eliel Saarisen Suur-Helsingin asemakaavaehdotuksessa vuodelta 1918 (linkki kaavaehdotukseen). Kumpikaan suunnitelmista ei toteutunut.

Ehdotustutkielma satamajärjestelmäksi Vanhankaupungin lahteen. A. Lindgren ja M. Björklund 1912. Helsingin kaupunginarkisto.

Kuuluiko vaellussiika Vantaanjoen historialliseen kalastoon?

Siian esiintyminen ja lisääntyminen Vantaanjoessa menneinä aikoina, mutta myös tulevaisuudessa, on kysymys joka on ehkä hieman yllättäenkin noussut Helsingin päättäjien asialistoille aivan hiljattain. Virtakutuinen vaellussiika on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi [1] ja sen nousumahdollisuuksien Vantaanjokeen katsotaan paranevan mikäli joen alimmassa koskessa, eli Vanhankaupunginkoskessa, sijaitseva pato avataan ja mahdollistetaan sen myötä myös heikompien kalojen nousu jokeen [2]. Helsingin kalastusalueen asiasta kaupunginhallitukselle viime huhtikuussa antamassa lausunnossa [3] kuitenkin esitettiin, että: "vaellussiiat eivät ole Vantaanjoen alkuperäisiä kaloja, niistä ei ole historiallisia merkintöjä." Yleisesti tiedossa olevia merkintöjä siioista ei toki olekaan, mutta asiakirjoja ja arkeologisia lähteitä tutkimalla tietoa alkaa löytyä.

Varhaisin löytämäni kirjallinen tieto siioista Vanhankaupunginkoskessa löytyy Helsingin kuninkaankartanon voudintileistä vuodelta 1554, joissa sijck mainitaan heti lohen/taimenen (lax) jälkeen kruununkalastamon merkittävimpänä saaliina. Siian merkityksestä 1500-luvun jokisuussa kertovat myös vanhan Helsingin kaivauksissa löytyneet siian luut [4, 5].

Ote Raaseporin läänin tilikirjasta vuodelta 1554, jossa näkyvät Helsinginkoskesta saadut saaliit. Kansallisarkisto, voudintilit.

Siioista Vanhankaupunginkoskessa löytyy tietoa myös länsihaaran padon rakentamista myöhemmiltä ajoilta: vuonna 1889 Helsingin kaupunginvaltuuston papereista (Helsingfors stadsfullmäktiges tryckta handlingar för 1889) selviää, että kalastus jokisuussa sekä Vanhankaupunginkosken suvannossa katsottiin tarpeelliseksi kieltää kosken alaosassa tapahtuvan siian kudun vuoksi: "...under sikens lektid eller från den 30 September till den 1 December allt fiske i Vanda ås mynning samt i Gammelstadsvikens inre bassäng varda förbjudna." Rauhoitus tuli ilmeisesti liian myöhään tai auttoi liian vähän, koska vuonna 1925 Finlands jakt- och fisketidskriftissä ilmestyneessä artikkelissa G. W. Boijer epäilee siian kadonneen koskesta kuorimattoman puutavaran uittamisen myötä 1800-luvun lopulla. 

Onkin ilmeistä, että Vanhankaupunginkoskessa 1800-luvun lopulla siika kuti nimenomaan kosken itähaarassa, kaikella todennäköisyydellä sen hidasvirtaisemmassa loppuosassa. Nykyisin siian kutu Vanhankaupunginkosken itähaaran loppuliu'ussa voisi kenties hyvinkin taas onnistua jos lajin kutualustalle asettamat edellytykset [6] alueella vain täyttyvät? Maanmittaushallituksen laserkeilausaineiston perusteella koskialue jatkuu loivana Kuninkaankartanonsaaren kärkeen asti.

Nuoli osoittaa itähaaran kosken päättymiskohdan. Maanmittauslaitoksen Korkeusmalli 2m, ruutu L4133D (5.3.2016)

Vaikka tässä mainitut lähteet eivät annakaan tietoa siian esiintymisestä ylempänä joessa, ei ole syytä epäillä, etteikö siika olisi päässyt vaeltamaan myös ylemmäs Vantaanjokeen vähintäänkin niinä aikoina, jolloin Vanhankaupunginkosken pudotuskorkeus oli vielä merkittävästi nykyistä pienempi. Havaintoja yksittäisten siikojen pääsystä sopivissa (ja ilmeisen harvinaisissa) olosuhteissa ylös kosken itähaaraa nykyisen kalatien ulkopuolelta on tiettävästi tehty parin viime vuosikymmenenkin aikana.


Viitteet

[1] Suomen uhanalaiset kalat, siian uhanalaisuus (Luke). http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/suomen_uhanalaiset_kalat/siian_uhanalaisuus.html

[2] Liikuntalautakunnan lausunto kaupunginhallitukselle valtuustoaloitteesta, joka koskee Vanhankaupunginkosken länsihaaran sulkevan padon purkamista. http://dev.hel.fi/paatokset/asia/hel-2014-012194/lilk-2015-4/

[3] Kaupunginhallituksen päätösesitys 11.5.2015. http://dev.hel.fi/paatokset/asia/hel-2014-012194/khs-2015-18/

[4] Manninen, M. A. & Mannermaa, K. 2008. Helsingin Vanhankaupungin kalanluut - vuosien 1992, 1993 ja 1999 kaivausten kalanluiden alustava analyysi. Julkaisematon raportti.

[5] Mannermaa, K. 2016. Fish bones from the Old Town of Helsinki (Finland) sixteenth–seventeenth century. Environmental Archaeology: The Journal of Human Palaeoecology.
DOI:10.1179/1749631415Y.0000000012

[6] Vaellussiian kutu ja lisäänrtminen Intersik-hankkeen sivuilla. http://intersik.se/fi/sikfakta/reproduktion-och-lek/

Vanhankaupunginkosken padon rakenne

Vantaanjoen Vanhankaupunginkoski 1800-luvun lopulla. Helsingin kaupunginmuseo

Vanhankaupunginkosken padon rakensi Kontinental Vattenverks Aktiebolaget Neptun vuosina 1873–1874 eli muutama vuosi ennen vesilaitoksen käyttöönottoa vuonna 1876. Pato on kosken kävijöille tuttu, mutta siitä on yleensä näkyvissä korkeintaan harja ja meren puoleinen kiviseinä. Usein nämäkin ovat vesipatjan peitossa. Helsingin kaupunginarkiston kätköistä löytyvät kuitenkin padon piirustukset, jotka paljastavat padon alkuperäisen rakenteen. 

Pato ja vedenottokanavat ylhäältä ja edestä. Helsingin kaupunginarkisto/Vesilaitoksen piirustukset

Piirustuksissa sekä suodatinrakennukseen (pieni torni padon itäreunassa) että vesilaitokselta kohti kaupunkia kulkevat putket on piirretty kulkemaan padon takana vedenpinnan alapuolella. Kosken tänäkin päivänä ylittävät vesijohtosillat rakennettiin vasta myöhemmin 1800–1900-lukujen vaihteessa.

Vesilaitoksen padon profiileja. Helsingin kaupunginarksito/Vesilaitoksen piirustukset

Seuraavassa piirustuksessa (E-F) näkyy padon poikkileikkaus kivineen (viistoviivat) ja padon taakse tiivisteeksi laitettuine savineen (harmaa kasa padon takana). Koska pato on kaareva, on poikkileikkauksessa osasta kivistä esitetty niiden ulottuvuus myös padosta alavirtaan (pystyviivoitus). Mistään pikkukivistä ei ole kyse, vaan suurimmillan jopa yli neljä metriä (14 jalkaa) pitkistä paasista. Alimmassa piirroksessa (G-H) on puolestaan poikkileikkaus padon yläpuolelta turbiiniin ja myllyyn johtavista kanavista. 

Lisäys 2.3.2016:

Blogin lukija kyseli padon nykykunnosta ja koska alkuperäispiirustukset antavat asiasta kenties liian ruusuisen kuvan on syytä todeta, että pato ei enää ole yhtä hyvässä kunnossa kuin yllä olevissa piirustuksissa. Vedenpinnan ollessa niin alhaalla, että vesi ei virtaa padonharjan yli, on ilmeistä, että pienempiä ja suurempia vuotokohtia on padossa nykyään toistakymmentä. Vuonna 1878 Kaupunginhallituksen mietinnöissä padossa mainittiin olevan kaksi pientä vuotoa: ”...deri finnas endast två mindre läckor, hvilka, äfvensom en mindre läcka i damfästet, synemännen ansågo betydelselösa.” Pato on kuitenkin jatkuvan kulutuksen alaisena  ja vuonna 1939, eli 65 vuotta padon valmistumisesn jälkeen,  padon todettiin olevan hyvin huonossa kunnossa, ja sitä korjattiin injektoimalla ja laittamalla alkuperäisen savikakun tilalle betonikuori (ote Helsingin vesijohtolaitoksen toimintakertomuksesta vuodelta 1939 luettavissa mm. täältä).  Nykyilannetta selvitettiin vuonna 2010 alustavassa kuntoarviossa, jolloin todettiin perusteellisen kuntoarvion tarve (HSY 2015). Seuraava patoturvallisuuslain edellyttämä tarkastus tehdään vuonna 2017.