Louis Belanger Vantaan- ja Tuusulanjoella vuonna 1798

Louis Belanger 1798/1802. Nukarin mylly ja Vantaanjoki. Helsingin kaupunginmuseo. (Resoluutioltaan parempi kuva löytyy täältä)

Kun tunnettujen pariisilaisten maisemamaalarien Louis-Gabriel Moreaun ja Francesco Casanovan (jonka vanhempi veli Giacomo on laajasti tunnettu muusta toiminnastaan) oppilas Louis Belanger (1756-1816) saapui vuonna 1798 ensi kerran Tukholmaan, oli hän jo tutustunut Vantaanjoen vesistöön ja luonnostellut siellä useita töitä. Tukholmaan saavuttuaan hän eteni nopeasti Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian jäseneksi ja hovimaalariksi. Miten hän siis alunperin joutui Vantaanjoelle?

Belanger syntyi ja opiskeli Pariisissa, mutta monien vaiheiden jälkeen hän päätyi mm. Italian, Sveitsin ja Englannin kautta vuonna 1798 Venäjälle. Aika Venäjän vierailulle oli kuitenkin huono ja alkamassa olevat sotatoimet Ranskan ja Venäjän välillä saivat ranskalaistaiteilijan jatkamaan matkaansa vielä samana vuonna Ruotsiin. Tällä taipaleella hän luonnosteli vaikutelmiaan Suomen pittoreskeista maisemista. Tiedossa on ainakin kymmenisen työtä tai luonnosta Suomesta, jotka Vantaanjoen varsilta olevien töiden lisäksi sisältävät näkymiä Kastelholman linnasta, Turun linnasta, Helsingistä, Hämeenlinnasta, Bomarsundista sekä muutamasta tunnistamattomiksi jääneestä paikasta. Osa näistä kuvista julkaistiin Belangerin guassimaalausten pohjalta syväpainomenetelmällä toteutettuina grafiikanlehtinä vuonna 1802 teoksessa Voyage pittoresque de la Suède (Gravé par I. A. Cordier).

Vantaanjoki-kuvia on vuoden 1802 teoksessa kaksi: Nukarin myllyä Vantaanjoen pääuomassa esittävä “Utsigt af Nukari Qvarn, emillan Tavastehus och Helsingfors i Finland - Vue du moulin de Nukari, entre Tavastehus et Helsingfors en Finlande” (yläkuva) sekä kuva vesisahasta otsikolla “Utsigt af en såg-qvarn, emillan Allersdlet och Helsingkorpe i Finland - Vue d’un moulin à planches, entre Allersdlet et Helsingkorpe en Finlande.”

Louis Belanger 1798/1802. Saha Vantaan... ei vaan Tuusulanjoella.
Museovirasto - Musketti. (Resoluutioltaan parempi kuva löytyy täältä.)

Jälkimmäisen kuvan on Museoviraston kuvakokoelmien tiedoissa arveltu esittävän Raalan kartanon sahaa Nurmijärvellä. Raalan kartanolla tiedetään olleen tuohon aikaan sahan, joten verrattain lähellä Nukarin myllyä sijainneena se on ollut luonteva arvaus Belangerin työn aiheeksi. Jos kuvaa kuitenkin katselee tarkemmin, on selvää, että Raalan sahasta ei voi olla kyse: taustalla näkyy selvästi järvi, jonka luusua on padottu sahan tarpeisiin. Vaikka tuon aikakauden maisemakuvissa maiseman muotoja usein liioteltiinkin, näyttäisi sahan molemmin puolin myös kohoavan suhteellisen jyrkkäpiirteiset rinteet.

Kuvan alle painetut paikannimet eivät valitettavasti nekään auta paikannuksessa. Allersdlet on täysin tuntematon paikka Suomessa eikä Helsingin (Belangerin Helsinki-kuvassa nimellä Hälsingfors), tai ehkä mieluummin Helsingin pitäjän (esim. Kuninkaan kartastossa nimellä Helsing), suuntaan viittaava Helsingkorpe sekään auta paikantamaan kuvaa sen tarkemmin. Saha on sijainnut jossakin näiden paikkojen välisellä alueella siinä missä Nukari toisessa työssä Hämeenlinnan ja Helsingin välillä. 

Vantaanjoen vesistössä ei kuitenkaan montaa järveä ole ja kun tiedetään Belangerin käyneen Helsingissä, Nukarinkoskella ja Hämeenlinnassa, mahdollisesti läpi Helsingin pitäjän kulkien, nousee Tuusulanjärvi ilmeisimmäksi vaihtoehdoksi. Tässä vaiheessa salapoliisityötä auttaa Visa Kuusikalliolta saamani Tuusulanjärven eteläpäästä otettu kuva paikalta, missä sijaitsee hiljattain valmistunut Tuusulanjoen kalatie. Maisemapiirteet ovat silmiinpistävän samanlaiset. Tällä Tuusulanjoen osuudella on lisäksi vaihtelevia karttamerkintöjä sahoista ja myllyistä varhaisimmista 1600-luvun kartoista lähtien. 

Tuusulanjärven luusua ja Tuusulanjoen alku. 1700-1800-lukujen vaihteessa Tuusulanjärven pinta oli karttakuvien perusteella (mahdollisesti patoamisen takia) korkeammalla. Kuva: Visa Kuusikallio.

 

Vaikka Tuusulanjärven eteläpäätä esittävä kuva ei suoraan osoitakaan Louis Belangerin kulkeneen tätä kautta juuri Helsingistä Hämeenlinnaan, sopisi se hyvin kuvaan. Belanger ei viipynyt Suomessa kauaa, hän saapui Tukholmaan elokuun alussa samana vuonna kuin lähti Venäjältä, ja toisaalta keskeisimmät Helsingistä Hämeenlinnaan kulkevat reitit veivät 1700-luvun lopulla joko Raalan (Rödskog) kartanon ja Nukarin kautta tai vaihtoehtoisesti Tuusulanjärven luusuan kautta Nukarin kartanolle, ja siitä edelleen kohti Hyvinkäätä.

Tuusulanjärven (Tuus by träsket) eteläpää vuoden 1727 Maakirjakartassa (www.vanhakartta.fi). Tässä kartassa paikalle ei ole merkitty sahaa tai myllyä, mutta sen sijaan tiemerkinnät “Landvägen till Helsingefo” ja “Landvägen till Tawastehus” Tuusulanjoen ylittävän sillan molemmin puolin.

 

Oli miten oli, Belanger ehti luonnostella Vantaanjoen varrella vielä ainakin yhden kuvan, josta hän työsti vuodelle 1808 päivätyn guassimaalauksen. Maalauksen taakse on Helsingborgin huutokauppakamarin mukaan kirjoitettu: “Moulin de Nukori à deux mille de Helsingfors Finlande". Kuva olisi siis tehty kymmenen vuotta Nukarissa käynnin jälkeen ja on mahdollista, että siinä on jonkin verran enemmän myös mielikuvitusta mukana. Ainakaan mylly, ikkunasta kurkistavine ja kalamiestä katsovine neitoineen, ei näyttäisi olevan sama kuin vuonna 1802 ilmestyneessä niin ikään Nukarin myllyä esittävässä painokuvassa.

Louis Belanger 1808, “Moulin de Nukori à deux mille de Helsingfors Finlande”. Teos myytiin 22000 kruunulla Helsingborgin huutokauppakamarissa vuonna 2014. (Tästä suuriresoluutioisempaan kuvaan huutokauppakamarin sivulla).

Oli kuvan kalastaja mielikuvituksen tuotetta eli ei, on Belangerin työ joka tapauksessa ylivoimaisesti vanhin vapakalastajaa Vantaanjoella esittävä kuva.

Kalastaja Nukarinkoskella. Yksityiskohta Louis Belangerin työstä "Moulin de Nukori à deux mille de Helsingfors Finlande" vuodelta 1808.

Ps. Jos tästä heräsi kiinnostus katsoa muita Louis Belangerin kuvia Suomesta, löytyy niitä verkosta vino pino. Tästä paikkakunnan nimeä klikkaamalla pääsee kutakin teosta esittävälle sivulle: Turun linna, Kastelholman linnan rauniot, Hämeenlinna, Helsinki, Bomarsund.

Millainen oli historiallinen Vanhankaupunginkoski?

Vantaanjoen koskista Vanhankaupunginkoski, eli historiallinen Helsingfors, omaa pisimmän kirjoitetun historian. Jo ennen Helsingin kaupungin perustamista oli paikalla merkittävä lohenkalastamo, joka 1500-luvulla, kaupunkia perustettaessa, oli kruunun omistuksessa ja toimitti kalaa Tukholmaan hovin tarpeisiin. Myöhemmin, kaksi sataa vuotta sen jälkeen kun kaupunki oli jo muutettu alueelta reilun viiden kilometrin päähän nykyiselle paikalleen, päätettiin kaupungin kasvavan vesiongelman takia rakentaa Vantaanjoelle vesilaitos. Paikaksi valikoitui Vanhankaupunginkoski, jonka läntinen haara oli jo aiemmin 1800-luvulla suljettu poikkipadolla (ks. patoamisen historiasta täältä).

Vaikka paikka on historiallisesti merkittävä ja kosken patoaminen oli myöhäinen vaihe sen historiassa, on säilynyt verrattain vähän tietoa siitä miltä koski kokonaisuutena näytti ennen patoamista. Olkoonkin, ettei patoaminen liittynyt mitenkään paikan historiaan Helsingin kaupungin perustamispaikkana.

Kuinka pitkä koski historiallisesti oli? Oliko se todella satoja metrejä pitkä kuten julkisuudessa on esitetty vai ainoastaan lyhyt putous, mihin paikan vanha nimi Gammelstads fall ehkä viittaisi? Vuonna 1738 Otto Brinck kirjoitti koskesta vuolaana virtana:

“Gamelstads-fårsen är en starck Stridande Ström, hwilken fördelar sig uti trenne grenar och är den på ömse Sidor med höga Berg omgifwen…” (ks. koko teksti täältä)  

Säilyneistä kartoista ja muista asiakirjalähteistä selviää, että yhtenäinen kuohuva koskijakso Vanhankaupunginkosken länsihaarassa oli noin 250 metriä pitkä. Selkeä viite tästä on Vanhankaupunginkoskea 1750-60-lukujen taitteessa ennen ensimmäisen poikkipadon rakentamista esittävässä kartassa. Kohtaan, jossa Vantaanjoki haarautuu itäiseen ja läntiseen koskeen on karttaan merkitty teksti “Öfra lugn wattnet” eli “yläpuolinen rauhallinen virta”. Tämän alapuolelta alkaa kuohuva koski.

Osa kartasta Geometrisk Charta öfver Gammelstads ån med dess Forsar. Belägen uti Nylands Lähn Raseborgs östra och Borgo härader samt Nurmijärvi och Hellsing Sochnar Författad ären 1757, 1758. et 1760. Kansallisarkisto.

Kosken itähaara on kartassa nykyiseen verrattuna hyvin erilainen, mutta syyt siihen löytyvät tulvatorjunnan nimissä myöhemmin tehdysitä louhinta- ja räjäytystöistä.  Kartta vaikuttaa syvyys- ja korkeustietoineen yksityiskohdiltaan tarkalta ja sitä se myös ilmeisesti on. Tälle saadaan tukea vuonna 1898, eli kosken patoamisen jälkeen, tehdyistä mittauksista Vanhankaupunginkosken padon yläpuolella. Näiden mittausten mukaan vedenpinta on korkean veden aikaan Viikintien yläpuolella, Kuninkaankartanonsaaren pohjoiskärjen tuntumassa, noin 50 cm korkeammalla kuin veden pinta padon harjalla. Pohja samassa kohdassa on 1,5 metriä padon harjaa alempana. Selitys vedenpinnan asettumiselle padon harjaa selkeästi korkeammalle on uoman kapeus ja pohjan kallion muodostama kynnys, jotka yhdessä padottavat yläpuolelta virtaavaa vettä. Samasta syystä vettä on riittänyt myös itähaaraan, jonka niska on länsihaaran niskaakin ylempänä.

K. R. von Willebrandin mittaustulokset Vanhankaupunginkosken ja Pikkukosken väliseltä alueelta vuodelta 1898. Mittausten jälkeen etenkin Pikkukoskea muokattiin rankasti uoman tulvatorjuntatöissä (lue lisää täältä). Ote asiakirjasta Förslag till upprensning af Wanda å emellan Gammelstads fors - Lillfors, uppgjordt år 1898. Helsingin kaupunginarkisto.

Länsihaaran niska asettuu samojen mittaustietojen perusteella melko tarkalleen joen haarautumiskohtaan noin 130 metriä padon harjasta ylävirtaan, missä joen pohja on padon harjan tasolla (6,11 metriä merenpinnan yläpuolella vuoden 1898 tilanteessa). Kun tähän lukuun lisätään padon alapuolinen koskipätkä, joka on pituudeltaan noin 120 metriä (nykyisin tätä jaksoa on osin louhittu kanavamaiseksi), saadaan länsihaaran yhtenäisen kosken kokonaispituudeksi 250 metriä. Mittaustulos on toki vain vanhoihin asiakirjoihin perustuva laskelma, mutta olisi helposti tarkistettavissa uusilla tutkimuksilla.

Mittauksia on joella viime aikoina tehtykin ja niiden tulokset pääosin tukevat historiallisten lähteiden antamaa kuvaa. Niistä on tosin mahdollista tehdä myös tulkinta, että koskesta saattaisi nykytilanteessa, niin haluttaessa, muodostua jopa paljon yllä kuvattua pitempikin koski (ks. julkaistuja kaikuluotauksen tuloksia täältä).

Kirjallisuus

Yrjölä, Sakke 2015. Vantaanjoen alajuoksun pohjamuodot yllättävät. Kalastus 2/2015. http://issuu.com/krookmedia/docs/kalastus215/41

Milloin Vanhankaupunginkoski padottiin?

Kun puhutaan Vanhankaupunginkosken patoamisesta, mainitaan yleensä sen ensimmäisinä vaiheina viimeistään 1300-luvulla alkanut Padisen luostarin kalastustoiminta sekä Helsingin kaupungin ensimmäinen 1500-luvulla rakennettu mylly. On kuitenkin eri asia puhua koskeen rakennetuista laitteista ja kosken patoamisesta niin, että pato rakennetaan joen poikki. Merkittävin ero on tietenkin se, että jälkimmäisessä tilanteessa kalan kulku kokonaan estyy.

Vanhankaupunginkoskella patoamisen vaiheita voidaan varsin helposti seurata vanhoista asiakirjoista. Jyrkässä ja kapeassa Helsinginkoskessa ei ollut käytännöllistä käyttää esimerkiksi kiinteitä karsina- tai kostepatoja, vaan siinä käytettiin ensisijaisesti itsenäisiä sulkupyydyksiä eli ns. lohihäkkejä ja mahdollisesti lohiarkkuja (ruots. laxekaar, lax kistha), joihin Vantaanjokeen nouseva kala kulkeutui ja joista kalat voitiin pyydyksen päällä olevan aukon kautta haavia. Lohihäkki/-arkku mainitaan esimerkiksi Padisen luostarin munkkien ja Koskelan kylän kalastusoikeuksia käsittelevässä Klaus Flemingin laamannintuomiossa vuodelta 1417, jossa munkkien todetaan vääryydellä toimineen Koskelan kylän hallinnassa olleella puolella koskea:

“Thet see allom mannom witerlighit som thetta breff høre eller see, ath then syn jach Claws Flæmyngh, riddare oc lagman i Østerlandh, lagmanz tingh hiolth met almoghen aff Helsingaa i Tolkoby anno Dominj MCJDXVII, om forste monedaghen i fastaa, thaa kærdhe the aff Forzaby vpp the mwnka aff Pades ath the stodho vp Forzaby landh aff (och) haffde Farzaby waten i forzen, (och) ther the inghen agædeel innan haffde, wthen theris laxekaar fry, som konunghen hauffuer them wndt widh konungx landh; huilket mall iach skøth til thenne xij, som i næmpdena sattis, som ære Ionis Torkilson rantzankadhe, withnadhe och æpterswore (och) skola første ædbaris warde, om nogher edh aff them haffua will, ath for:de mwnka haffweth in pa thet for:de Forzaby landh och haffde thera laxa kistha fry, som konugiii haffde thom wnth. Æpther thenne xij ranzakan domde iach for:de Magnus loanson och thom aff Forzaby theris landh och watn friit fore haffningh, och forbiuder iach the for:de mwnka och hwariom androm thetta for:de wathn ath hauffua, hindhra eller qwælia ffor for:de Farzaby, widher hwariom theris vj mark fore mine dom.”  

Kaksi lohihäkkiä sekä kaksi myllyä Vanhankaupunginkoskessa vuonna 1738. Kansallisarkisto.

Kaksi lohihäkkiä (lax kisthor) haavimissiltoineen on merkittynä myös vuonna 1738 piirrettyyn Vanhankaupunginkosken karttaan suurin piirtein nykyisen padon kohdalle, putouksen alle. Nykyisen Viikintien sillan paikkeille on karttaan piirretty kaksi myllyä, yksi kummallekin rannalle. Sekä lohihäkkien että myllyjen välistä kulkee vapaana virtaava kuninkaanväylä. Kyseinen veneliikenteen ja kalojen liikkumisen vuoksi kaikkiin Ruotsin valtakunnan jokiin määrätty vapaana virtaava valtaväylä (ruots. kungsådra) mainitaan ensimmäisen kerran lakiteksteissä 1400-luvulla. 

Kuninkaanväylä ei nimestään huolimatta viitannut suoraan omistusoikeuteen, mutta Vanhankaupunginkoskella sijainnut kruununkalastamo sen sijaan takasi kuninkaan oman intressin koskeen. Vastaperustetun Helsingin asukkaiden anottua vuonna 1569 lupaa myllyn rakentamiseen kosken länsirannalle lupa myönnettiin vain sillä ehdolla, että mylly ei saanut aiheuttaa haittaa kuninkaan lohenkalastukselle:

"...Szå och then deell aff Fårssen, som ligger näst till Stadenn till att vprätthe och vpbygge ther eenn Qwernn till Stadzens behoff, Doch medh sådanne bescheedh, att samme Qwern icke bygges vdhi någhen måtthe wårtt Laxfiske til hindher eller förfonngh."

Sama ehto toistuu asiakirjoissa myöhemminkin. Kuninkaanväylän merkitys Vanhankaupunginkosken käytöstä päätettäessä käy toisaalta ilmi myös esimerkiksi maaherra Stierncrantzin päätöksestä vuodelta 1727, jossa myllytoimintaan ja lohenkalastukseen vedoten kiellettiin palkkien uitto koskessa. Kuten kartta ja mahdollisuus palkkien uittoon paljastavat, eivät myllyt 1500-1700-luvulla edellyttäneet kosken patoamista. Vuolaissa koskissa myllyt sijoitettiin kosken rannalle siten, että tarvittava vesivoima saatiin suoraan koskesta. Yllä olevassa kartassa vuodelta 1738 molemmat myllyt on sijoitettu suoraan kosken niskan alapuolelle siten, että vettä oli helppo johtaa esimerkiksi kourulla niskan muodostamasta kynnyksestä mikäli pelkkä myllyn ali kulkeva virtaus ei riittänyt. Kartan myllyissä oli molemmissa vain kaksi kiviparia.

Vuonna 1754 Vanhankaupunginkosken hyödyntämisessä tapahtui merkittävä käänne kun maistraatti vuokrasi länsirannan jauhomyllyn kauppias Johan Sederholmille sopimuksella, joka mahdollisti useamman myllyn rakentamisen kaupungin puoleiselle rannalle sekä antoi oikeuden rakentaa alempana koskessa olevaan putoukseen muun vesilaitoksen. On todennäköistä, että putouksen alla ei enää ollut kannattavaa pitää lohihäkkejä, koska aikalaistiedon mukaan lohisaaliit (lax-fånget) olivat 1750-luvulle tultaessa jo merkittävästi heikentyneet. Vuonna 1757 molemmat myllyt erinäisten vaiheiden jälkeen purettiin ja rakennettiin uusi tehokkaampi mylly kosken alaosaan putouksen länsipuolelle. Tässä myllyssä oli myös jonkinlainen pato kosken länsirannalla, mutta sen luonteesta ei ole tarkkaa tietoa.

Magnus von Wright 1841. Vanhankaupunginkoski. Helsingin kaupunginmuseo.

Vuonna 1758 valmistunut kivestä muurattu myllyrakennus on nähtävissä myös Magnus von Wrightin koskea esittävässä akvarellissa vuodelta 1841. Sen edessä on puusta vuonna 1836 kivisen myllyrakennuksen jatkeeksi valmistunut ns. uusi mylly, jonka rakentamisen yhteydessä Vanhankaupunginkosken länsihaaraan viimein rakennettiin poikkipato, joka mahdollisti kahden myllyn yhteensä 12 kiviparin pyörittämisen. Tämä pato näkyy von Wrightin akvarellissa vain muutama vuosi valmistumisensa jälkeen. Lähes samalle paikalle, kolmisen metriä puupadon yläpuolelle, pystytettiin vuonna 1874 valmistunut  Kontinental Vattenverks Aktiebolaget Neptunin kivipato, jota käytettiin turbiinipumppaamon sekä sen alapuolella sijainneen jauhomyllyn tarpeisiin.

Kosken itäinen haara padottiin kaksi vuotta kivipadon valmistumisen jälkeen yläosastaan puisella padolla, jolla pyrittiin turvaamaan veden virtaus länsihaaraan vesilaitoksen tarpeisiin. Tämä oli samalla ensimmäinen kerta kun molemmat Vanhankaupunginkosken haarat oli suljettu kalan kulun estävin poikkipadoin.

Kirjallisuus ja lähteet

Forsius, P. 1757. Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer stapel-staden Helsingfors uti Nyland. II. - Stapel-staden Helsingfors.

Grotenfelt, J., Uggla, J., Hästesko, A. 1913: Mietintö N:o 5, joka sisältää selvityksen Vanhankaupungin vesiputouksen omistusoikeudesta. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat vuodelta 1912. Helsinki.

Hornborg, E. 1950. Helsingin kaupungin historia II. Helsinki

Korhonen, T. 1993. Vesimyllyt. Historia, rakenne, käyttö ja kunnostus. Vammala.

Nordmann, P. 1905. Bidrag till Helsingfors stads historia. Helsingfors.

Sirelius, U. T. 2009 (1906-1908). Suomalaisten kalastus I-III. SKS.

Öhman, E., Moring, K., Kolster ,R., Tallqvist, T., Lekve, E. 1878. Berättelse öfver verkställd afsyning och afprofning af Helsingfors vattenledning. Helsingfors Stadsfullmäktige 1878.

Kaksi kuva-arvoitusta Vantaanjoelta, osa 2

 Edellisessä kirjoituksessani Vantaanjoen historiasta (linkki tekstiin) kyselin kahden Vantaanjoki-aiheisen postikortin tarkempia kuvauspaikkoja. Useiden henkilöiden avun myötä oikea paikka ensimmäisen kuvan (Helsinki-Helsingfors. Malm. Wanda Å) ottopaikaksi voidaan nyt tarkasti nimetä. Paikka ei ole suoranaisesti Vantaanjoella, vaikkakin Vantaanjoen vesistöön kuuluvalla Keravanjoella, eikä nykymittapuulla Malmilla, mutta kylläkin Malmin peruspiiriissä.  

 Kortti esittää Keravanjoen alaosaa kuvattuna kohti Siltamäen (Brobacka) kestikievaria. Nykyisin mäellä, osoitteessa Kirkonkyläntie 103, sijaitsee vuonna 1919 rakennettu Suomen Turkisteollisuus oy:n tehdaskiinteistö, jossa toimii tällä hetkellä laattamyymälä. Talon historiasta löytyy tietoa yrityksen sivulta. 

Keravanjoki, taustalla Kirkonkyläntie 103 eli Brobacka. Kuva: Rikhard Manninen

Helsinki-Helsingfors. Malm. Wanda Å. Union postale universelle. Kunstanstalt Theodor Eismann, Leipzig. 

 Sinikka Vainion artikkeli Kestikievareita Malmilla ja Tapaninkylässä vuoden 1982 Narinkassa kertoo, että viimeinen paikalla sijainnut entinen kestikievarirakennus purettiin 1980-luvun alkupuolella. Artikkelissa olevan Aarne Laurilan ottaman kuvan perusteella kyseessä oli sama kortissa veneen takana mäellä näkyvä talo. Rakennus näkyy hyvin esimerkiksi vuoden 1969 ilmakuvassa.

 Kortissa oikealla aivan joen rannassa näkyvä kaksikerroksinen rakennus on sen sijaan vailla tarkempia tietoja. Se on mahdollisesti toinen vuoden 1872 kartassa (alla) näyvistä rantarakennuksista, mutta sen suuri koko yhdessä sijainnin kanssa herättää mielenkiintoa. Vaikka rakennus ei matkalaukkua muistutakaan, niin olisiko kyseessä kenties voinut olla Joel Lehtosen kuvaaman kaltainen vuokratalo, jollaiseen kirjailija sijoitti Sakris Kukkelmanin Vantaanjoen rannalle asumaan?

"Rammalla ei ole huvilaa... Hänen täytyy asua vuokratalossa. Se näkyy jo tuolla alangolla, harmaana ja yksitoikkoisena. Kolmikerroksinen ... tai kolmas oikeastaan ullakkohuoneita, törröttäen tasakantisena laatikkona huvilan katolla. Muodoiltaan muistuttaa huvila matkalaukkua. Mutta paljon siihen mahtuu väkeä..."

 -Joel Lehtonen, Rakastunut rampa, 1922

 Korttiarvoituksen selivitystyöhön osallistunut Jürgen Novak kävi toteamassa paikalla edelleen sijaitsevan kivijalan ja kertoi sähköpostiviestissä, että kivijalasta otetulla askelmitalla talon pitkä sivu on ollut 18 metrin luokkaa.

Brobacka, silta ja kestikievari vuoden 1872 Senaatin kartassa Vantaan karttapalvelussa.

 Kestikievarin historiasta tiedetään rantarakennusta enemmän. Helsingistä Hämeenlinnaan kulkevan tien varrella Brobackan mäellä sijaitsi kestikievari jo 1700-luvulla ja aina siihen asti kunnes Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui rautatie 1862. Radan myötä kestikievari siirtyi Tikkurilaan. Siirron jälkeen tiloissa toimi nahkurinverstas, josta vähitellen kehittyi Suomen Turkisteollisuus oy. 

Keravanjoen ylittävä silta Siltamäen juurella vuonna 1933. Kuva Finna/Museovirasto.

Kortin kuvan ajankohta sijoittunee aivan 1900-luvun alkuun, mutta Brobackan eli Kirkonkylän holvisilta jää kortin kuvassa juuri katveeseen. Muuten 1800-luvun lopulla valmistunut kivisilta olisi tätä nykyä ainoa maamerkki kortin maisemassa, jonka perusteella tarkan sijainnin olisi voinut paikantaa suoraan antamatta harhaanjohtavien sijaintitietojen hämätä. Silta on myös antanut nimensä nykyiselle Siltamäen alueelle.

 Paikan löytämisessä olivat avuksi ennen muita Rikhard Manninen, Jürgen Nowak ja Juha Salonen, mutta kiitokset myös kaikille muille selvitystyöhön osallituneille ja kuvauspaikkoja ehdottaneille! Toisen kuvan ottopaikan etsintä Nurmijärvellä jatkuu. Hyviä ehdotuksia on tullut mm. Nukarin ja Palojoen suunnilta.