Vanhankaupunginkosken padon avaamista kaloille on käsitelty Helsingin päätäntäelimissä nyt jo yli kaksi vuotta ja purkualoitteen ympärillä käytävä keskustelu on vallannut myös lehdistä merkittävän määrän palstatilaa.
Näissä keskusteluissa padon avaamiseen tähtäävät näkemykset on toisaalta leimattu kalamiesten pyrkimyksiksi tuhota kulttuurihistoriaa kalapaikan takia, toisaalta keskustelun sanotaan olevan myös luonnonsuojelijoiden ja kulttuurin suojelijoiden välinen kiista.
 |
| Vanhankaupunginkosken pato ja Vantaan vaakuna |
Patokysymys on kuitenkin paljon näitä vastakkainasetteluja monitahoisempi ja ei koske yksin Helsinkiä tai Vanhankaupunginkoskea. Avasin tätä yhdeltä taholta tänään 2.1. 2017 Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessani:
Padon suojeleminen ei yksin edistä kulttuurin suojelua
Vantaanjoen vaelluskaloihin liittyvä historia on tuhansia vuosia patoamisen historiaa pitempi.
KIMMO OKSANEN hahmotteli kirjoituksessaan (HS 27.12.) Vanhankaupunginkosken padon muodostaman ongelman luonnon ja kulttuurin väliseksi kiistaksi. Näkökulma on liian yksinkertaistava. Patojen suojelu kulttuurikohteina on helppo kyseenalaistaa, ja maailmalla niitä siksi myös puretaan.
VAELLUSKALAT – etenkin lohi, taimen ja siika – ovat olleet merkittävä osa suomalaista kulttuuria jo ammoisista ajoista. Vaikka ne ovat luontokappaleita, niiden kulttuurinen merkitys on helppo todentaa. Esimerkiksi Suomen kuntien vaakunoista tusinassa esiintyy vaelluskala. Joukossa on muun muassa Vantaa, jonka vaakunan kultainen lohenpyrstö noudattelee pitkälti Helsingin kaupungin 1500-luvun sinettiä. Vaelluskalat olivatkin yksi syy sille, että kaupunki alun perin perustettiin Helsinginkosken kruununkalastamon viereen.
Kun keskitytään pelkästään patoon, unohtuu helposti, että Vantaanjoen vaelluskaloihin liittyvä historia on tuhansia vuosia patoamisen historiaa pitempi, ei vain Vanhankaupunginkoskella vaan koko Vantaanjoen vesistöalueella.
KUTEN monen 1800–1900-luvun padon kohdalla Suomessa myös Vanhankaupunginkosken patoaminen tapahtui ilman vesilupaa ja vastoin lakia. Viimeistään 1400-luvulta periytyvän lain mukaan jokea ei saanut padota niin, että kalan kulku estyy. Tällä haluttiin turvata kulttuurisesti ja taloudellisesti merkittävien vaelluskalojen pyynti ja pääsy kutualueilleen.
Lain rikkomista ja jokien patoamista katsottiin yleisesti läpi sormien, koska patoja pidettiin teollistumisen kannalta välttämättöminä.
Samalla kuitenkin vaelluskalajoet pilattiin ja niihin liittyvän kulttuurin häviäminen alkoi.
Nyt ollaan tilanteessa, jossa vaelluskalat ovat Suomessa uhanalaisia – osin jopa äärimmäisen uhanalaisia – mutta kulttuurin suojelussa helposti keskitytään virtavesiluontoa haittaavien rakenteiden suojeluun. Vantaanjoellakin samat padot, jotka aikoinaan edesauttoivat vaelluskalakantojen romahtamista, estävät nykyisin niiden elvyttämistä.
VAIKKA varhaisen teollisuuden muistomerkkien suojeleminen on tärkeää, patojen ei pitäisi kulttuurin suojelussakaan ajaa vaelluskalojen edelle. Teollisuusympäristön arvo säilyy, vaikka tie vaelluskaloille avattaisiin. Vaelluskalat ovat sen sijaan vaarassa hävitä kokonaan.
Mikael A. Manninen
filosofian tohtori, kulttuurintutkija
Helsinki
On ajateltava kaloja ja nuoria kalastajia. Sekä naapurikuntia.
VastaaPoistaNäin on.
VastaaPoistaVähintä mitä voisi tehdä olisi pysäyttää se voimala, ettei vaelluksessaan onnistuneita ja kuteneita ja kudusta kasvaneita merelle pyrkiviä kaloja jauhettaisi huvin vuoksi ja näin aiheutettaisi aivan turhaa menetystä kalakannalle.