keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Tietoja Longinojan historiasta




Longinojaa eli mereltä tultaessa Vantaanjoen ensimmäinen latvapuroa, kutsutaan myös Suomen tunnetuimmaksi taimenpuroksi.

Kokosimme yhdessä Longinoja-aktiivi Juha Salosen kanssa otteita puron historiasta vasta-avatuille Longinoja-sivuille. Historia on pitkä, joten asioita sivutaan vain pintaraapaisuina. Puroon liittyy kuitenkin valtakunnallisestikin merkittäviä tapahtumia ja lehdistön huomion keränneitä käänteitä, esimerkiksi Helsingin ensimmäisen lentokentän rakennustyöt, ensimmäinen dokumentoitu sulfaattimaan aiheuttama kalakuolema 115 vuotta sitten ja vieläpä puron latvoilla näytelty ns. “Tattarisuon tapaus”.

Koko tarina löytyy täältä: http://longinoja.fi/longinojan-historia/



Vuoden 1756 isojakokartta, jossa Longinoja meanderoi keskipisteenä. Kansallisarkisto/Maanmittaushallituksen uudistusarkisto.





keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Kosken arkistoitua historiaa - Vanhankaupunginkosken myllyn uudistustöitä vuodelta 1868

Tämän Helsingin kaupunginarkistosta löytyvän kartan myötä toivotan hyvää kesää kaikille lukijoille! 

Uusia tekstejä on luvassa taas kesätauon jälkeen.


Kartassa näkyy kosken tilannetta vesilaitoksen rakentamista edeltäneessä tilanteessa. Näistä rakenteista ei ole nykyisin juuri mitään enää jäljellä - tai ei ainakaan näkyvillä.




Kartta suurenee klikkaamalla

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Pyykinpesua ja muuta 1800-1900-lukujen ajankuvaa Vanhankaupunginkoskella

En ole aiemmin mainostanut täällä muita blogeja, mutta tässä teen ensimmäisen poikkeuksen. Artovan historia -blogista löytyy muun mielenkiintoisen lisäksi myös kiinnostavia Vantaanjoki-aiheisia kuvia.

Ensimmäisessä kuvassa ollaan Vantaankosken eli Vanhankaupunginkosken rannalla vuonna 1913. 1900-luvun alkupuolella koski edelleen tunnettiin myös Vantaankoskena. Kuvassa näkyvä kosken itähaaran uittoränni on tuttu myös Signe Branderin kuusi vuotta varhemmin ottamasta kuvasta. Kuvasta löytyy lisätietoa Artovan historia -blogista.


Artovan historia: Vantaankosken rannalla: Ihmisiä Vantaankosken rannalla v. 1913. Toinen vasemmalla on Margaretha Nystedtin täti Olga, keskellä sateenvarjo kädessä on Selma Nyman (a...


Helsinki, Vantaanjoki. Vanhankaupunginkoski, itäinen koski 1907. Kuva Signe Brander/Helsingin kaupunginmuseo.

Toinen kuva on mielenkiintoinen muistutus joen ja jokiveden merkityksestä arkisessa elämässä tavalla, jota esimerkiksi virtavesien kulttuurihistoriaa kirjoitettaessa harvemmin käsitellään. Kuva on varmastikin aseteltu, mutta se on hyvä muistutus siitä, että Vanhankaupunginkoskella on tehty muutakin kuin kalastettu ja tuotettu sähköä - muun muassa pesty pyykkiä. Olkoonkin, että kuvan tarkkaa ottopaikkaa ei ensiyrittämällä ole aivan helppoa koskelle sijoittaa.

Artovan historia: Pyykinpesua Vanhankaupunginkoskella: Agnes Lindström, Gammelstaden, Helsingfors, 1924. Noin 28-vuotias Agnes Lindström, M.N.:n äiti huuhtoo vaatteita Vanhankauupunginkosken ra...
Pyykinpesu tai oikeammin pyykin huuhtelu joessa oli 1800-1900-luvuilla ilmeisen yleistä.  Esimerkiksi M. H. Munsterjhjelm (1840-1905) kuvasi tätä työssään Byksköljning på frusen å vuodelta 1864 ja esimerkiksi Helsingissä Mätäjoella oli vielä vuoden 1919 kartassa (Karta Öfver De Till Reimars Hemman I Taliby Härande Ego-områden) merkittynä Reimarlan kylän pyykinhuuhtelualue (Reimars byksköljning område).

Vantaanjoki ei tehnyt tässä poikkeusta ja onhan pyykinhuuhtelijoita kuvattu myös Vanhankaupunginkoskea 1820-luvulla esittävässä tuntemattoman tekijän akvarellissa etualalla.  


Vanhankaupunginkoski. Akvarelli tehtailija Sckuhinin kokelmassa Moskovassa.



perjantai 13. toukokuuta 2016

Milloin Vanhankaupunginkoski padottiin?

Kun puhutaan Vanhankaupunginkosken patoamisesta, mainitaan yleensä sen ensimmäisinä vaiheina viimeistään 1300-luvulla alkanut Padisen luostarin kalastustoiminta sekä Helsingin kaupungin ensimmäinen 1500-luvulla rakennettu mylly. On kuitenkin eri asia puhua koskeen rakennetuista laitteista ja kosken patoamisesta niin, että pato rakennetaan joen poikki. Merkittävin ero on tietenkin se, että jälkimmäisessä tilanteessa kalan kulku kokonaan estyy.


Vanhankaupunginkoskella patoamisen vaiheita voidaan varsin helposti seurata vanhoista asiakirjoista. Jyrkässä ja kapeassa Helsinginkoskessa ei ollut käytännöllistä käyttää esimerkiksi kiinteitä karsina- tai kostepatoja, vaan siinä käytettiin ensisijaisesti itsenäisiä sulkupyydyksiä eli ns. lohihäkkejä ja mahdollisesti lohiarkkuja (ruots. laxekaar, lax kistha), joihin Vantaanjokeen nouseva kala kulkeutui ja joista kalat voitiin pyydyksen päällä olevan aukon kautta haavia. Lohihäkki/-arkku mainitaan esimerkiksi Padisen luostarin munkkien ja Koskelan kylän kalastusoikeuksia käsittelevässä Klaus Flemingin laamannintuomiossa vuodelta 1417, jossa munkkien todetaan vääryydellä toimineen Koskelan kylän hallinnassa olleella puolella koskea:


Thet see allom mannom witerlighit som thetta breff høre eller see, ath then syn jach Claws Flæmyngh, riddare oc lagman i Østerlandh, lagmanz tingh hiolth met almoghen aff Helsingaa i Tolkoby anno Dominj MCJDXVII, om forste monedaghen i fastaa, thaa kærdhe the aff Forzaby vpp the mwnka aff Pades ath the stodho vp Forzaby landh aff (och) haffde Farzaby waten i forzen, (och) ther the inghen agædeel innan haffde, wthen theris laxekaar fry, som konunghen hauffuer them wndt widh konungx landh; huilket mall iach skøth til thenne xij, som i næmpdena sattis, som ære Ionis Torkilson rantzankadhe, withnadhe och æpterswore (och) skola første ædbaris warde, om nogher edh aff them haffua will, ath for:de mwnka haffweth in pa thet for:de Forzaby landh och haffde thera laxa kistha fry, som konugiii haffde thom wnth. Æpther thenne xij ranzakan domde iach for:de Magnus loanson och thom aff Forzaby theris landh och watn friit fore haffningh, och forbiuder iach the for:de mwnka och hwariom androm thetta for:de wathn ath hauffua, hindhra eller qwælia ffor for:de Farzaby, widher hwariom theris vj mark fore mine dom.”  


Kaksi lohihäkkiä sekä kaksi myllyä Vanhankaupunginkoskessa vuonna 1738. Kansallisarkisto.


Kaksi lohihäkkiä (lax kisthor) haavimissiltoineen on merkittynä myös vuonna 1738 piirrettyyn Vanhankaupunginkosken karttaan suurin piirtein nykyisen padon kohdalle, putouksen alle. Nykyisen Viikintien sillan paikkeille on karttaan piirretty kaksi myllyä, yksi kummallekin rannalle. Sekä lohihäkkien että myllyjen välistä kulkee vapaana virtaava kuninkaanväylä. Kyseinen veneliikenteen ja kalojen liikkumisen vuoksi kaikkiin Ruotsin valtakunnan jokiin määrätty vapaana virtaava valtaväylä (ruots. kungsådra) mainitaan ensimmäisen kerran lakiteksteissä 1400-luvulla. 

Kuninkaanväylä ei nimestään huolimatta viitannut suoraan omistusoikeuteen, mutta Vanhankaupunginkoskella sijainnut kruununkalastamo sen sijaan takasi kuninkaan oman intressin koskeen. Vastaperustetun Helsingin asukkaiden anottua vuonna 1569 lupaa myllyn rakentamiseen kosken länsirannalle lupa myönnettiin vain sillä ehdolla, että mylly ei saanut aiheuttaa haittaa kuninkaan lohenkalastukselle:
"...Szå och then deell aff Fårssen, som ligger näst till Stadenn till att vprätthe och vpbygge ther eenn Qwernn till Stadzens behoff, Doch medh sådanne bescheedh, att samme Qwern icke bygges vdhi någhen måtthe wårtt Laxfiske til hindher eller förfonngh."

Sama ehto toistuu asiakirjoissa myöhemminkin. Kuninkaanväylän merkitys Vanhankaupunginkosken käytöstä päätettäessä käy toisaalta ilmi myös esimerkiksi maaherra Stierncrantzin päätöksestä vuodelta 1727, jossa myllytoimintaan ja lohenkalastukseen vedoten kiellettiin palkkien uitto koskessa. Kuten kartta ja mahdollisuus palkkien uittoon paljastavat, eivät myllyt 1500-1700-luvulla edellyttäneet kosken patoamista. Vuolaissa koskissa myllyt sijoitettiin kosken rannalle siten, että tarvittava vesivoima saatiin suoraan koskesta. Yllä olevassa kartassa vuodelta 1738 molemmat myllyt on sijoitettu suoraan kosken niskan alapuolelle siten, että vettä oli helppo johtaa esimerkiksi kourulla niskan muodostamasta kynnyksestä mikäli pelkkä myllyn ali kulkeva virtaus ei riittänyt. Kartan myllyissä oli molemmissa vain kaksi kiviparia.

Vuonna 1754 Vanhankaupunginkosken hyödyntämisessä tapahtui merkittävä käänne kun maistraatti vuokrasi länsirannan jauhomyllyn kauppias Johan Sederholmille sopimuksella, joka mahdollisti useamman myllyn rakentamisen kaupungin puoleiselle rannalle sekä antoi oikeuden rakentaa alempana koskessa olevaan putoukseen muun vesilaitoksen. On todennäköistä, että putouksen alla ei enää ollut kannattavaa pitää lohihäkkejä, koska aikalaistiedon mukaan lohisaaliit (lax-fånget) olivat 1750-luvulle tultaessa jo merkittävästi heikentyneet. Vuonna 1757 molemmat myllyt erinäisten vaiheiden jälkeen purettiin ja rakennettiin uusi tehokkaampi mylly kosken alaosaan putouksen länsipuolelle. Tässä myllyssä oli myös jonkinlainen pato kosken länsirannalla, mutta sen luonteesta ei ole tarkkaa tietoa.

Magnus von Wright 1841. Vanhankaupunginkoski. Helsingin kaupunginmuseo.

Vuonna 1758 valmistunut kivestä muurattu myllyrakennus on nähtävissä myös Magnus von Wrightin koskea esittävässä akvarellissa vuodelta 1841. Sen edessä on puusta vuonna 1836 kivisen myllyrakennuksen jatkeeksi valmistunut ns. uusi mylly, jonka rakentamisen yhteydessä Vanhankaupunginkosken länsihaaraan viimein rakennettiin poikkipato, joka mahdollisti kahden myllyn yhteensä 12 kiviparin pyörittämisen. Tämä pato näkyy von Wrightin akvarellissa vain muutama vuosi valmistumisensa jälkeen. Lähes samalle paikalle, kolmisen metriä puupadon yläpuolelle, pystytettiin vuonna 1874 valmistunut  Kontinental Vattenverks Aktiebolaget Neptunin kivipato, jota käytettiin turbiinipumppaamon sekä sen alapuolella sijainneen jauhomyllyn tarpeisiin.

Kosken itäinen haara padottiin kaksi vuotta kivipadon valmistumisen jälkeen yläosastaan puisella padolla, jolla pyrittiin turvaamaan veden virtaus länsihaaraan vesilaitoksen tarpeisiin. Tämä oli samalla ensimmäinen kerta kun molemmat Vanhankaupunginkosken haarat oli suljettu kalan kulun estävin poikkipadoin.



Kirjallisuus ja lähteet

Forsius, P. 1757. Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer stapel-staden Helsingfors uti Nyland. II. - Stapel-staden Helsingfors.

Grotenfelt, J., Uggla, J., Hästesko, A. 1913: Mietintö N:o 5, joka sisältää selvityksen Vanhankaupungin vesiputouksen omistusoikeudesta. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat vuodelta 1912. Helsinki.

Hornborg, E. 1950. Helsingin kaupungin historia II. Helsinki

Korhonen, T. 1993. Vesimyllyt. Historia, rakenne, käyttö ja kunnostus. Vammala.

Nordmann, P. 1905. Bidrag till Helsingfors stads historia. Helsingfors.

Sirelius, U. T. 2009 (1906-1908). Suomalaisten kalastus I-III. SKS.

Öhman, E., Moring, K., Kolster ,R., Tallqvist, T., Lekve, E. 1878. Berättelse öfver verkställd afsyning och afprofning af Helsingfors vattenledning. Helsingfors Stadsfullmäktige 1878.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Helsingin kaupungin ehdotus Vanhankaupunginkosken vapauttamisesta

Tänään Helsinginkoski-sivulla julkaistiin havainnepiirros Vanhankaupunginkoskelta, tällä kertaa vuodelta 1996. Kuvan on laatinut kaupunkisuunnitteluvirastosta muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt arkkitehti Matti Visanti ja se on niin mielenkiintoinen ja esteettisesti kaunis, että koen tarpeelliseksi kirjoittaa siitä muutaman sanan.

Kuva on peräisin Helsingin kaupunginkanslian julkaisemasta kirjasesta Vantaanjoesta kalamiehen paratiisi (Veikko Rinne ja Matti Visanti, 1996) ja siinä on esitetty ehdotus Vanhankaupunginkosken länsihaaran tulevaisuudesta.  

Kuva Helsingin kaupunginkanslian julkaisemasta kirjasesta Vantaanjoesta kalastajan paratiisi. Veikko Rinne ja Matti Visanti 1996. 

Kuvassa näkyy kosken ylittävällä sillalla kuohuista nauttivia katselijoita, koskea kalastavia vapamiehiä, koskea ylös nousevia kaloja ja rajuimpaan putoukseen tähtääviä koskimelojia (alkuperäisellä paikallaan oleva Gammelstads fall).

Tässä ehdotuksessa itseäni erityisesti ilahduttaa, että kuvassa myös alueen kulttuurihistoria on vahvasti mukana: entisestä padosta on osa jätetty paikalleen, voimalamuseon turbiiniin on johdettu vettä suoraan virrasta ja vanhaan tiilimyllyyn on rakennettu pienimuotoinen kalastusmuseo. Paikalla voi siis nähdä nykyisen kahden sijasta kolme museota, jotka kaikki kertovat oman osansa alueen historiasta. Luonto ja kulttuuri on hienosti yhteensovitettu ja entistäkin vetovoimaisempi paikka saavutettu.


Ps. Aiemmin käsittelin tässä blogissa lyhyesti arkkitehti Armas Lindgrenin ja myöhemmin taiteilija-arkkitehti Matti Visantina tunnetun Matti Björklundin 1912 laatimaa havainnepiirrosta Vanhankaupunginlahden satamasta. Kyseessä ei luonnollisestikaan ole sama Matti Visanti.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Onko Vantaanjoen vesi aina ollut sameaa?

Matti Meikäläinen 1894


Historialliset lähteet ovat väärä paikka etsiä tietoa syistä Vantaanjoen veden sameuteen. Onneksi asiasta on ihan nykytietoakin ja asia on pääpiirteissään yksinkertainen: savimaiden virtavedet ovat savisameita ja siksi Vantaanjoki on varsinkin alaosistaan aina ollut enemmän tai vähemmän samea. "Savimaiden virtavedet ovat uhanalaisinta virtavesiluontoamme" ja "etelärannikon virtavedet ovat usein luontaisesti savisameita ja runsasravinteisia" todetaan alan julkaisussakin (Kuntien arvokkaat luontotyypit).

Veden kokonaissameuteen Vantaanjoessa ovat epäilemättä silti vaikuttaneet valuma-alueen kulloinenkin maankäyttö sekä uoman luonnonmukaisuus (tulvatasanteet, eroosion määrä, jne.) ja voidaankin olettaa, että sameutta aiheuttavaa kiintoainesta on eri aikoina ja eri puolilla jokea ollut liikkeellä erilaisia määriä. Tapio Salminen [1] esimerkiksi mainitsee Vantaanjoen ominaislaatua käsitellessään, että lietteen määrä joessa oli tiettyyn aikaan jopa pienen ylpeilyn aihe: Suomenmaa -kirjasarjan Uuttamaata käsittelevässä osassa vuodelta 1919 kerrotaan Vantaanjoen lietteen määrän olleen silloin neljäsosan Niilin lietemäärästä. 


Nya Pressen kertoi 1890, että tohtorit W. Sucksdorff ja A. Aschan olivat käyneet tutkimassa jokiveden väriä kulkemalla uomaa ylöspäin aina Hyvinkään pohjoispuolelle asti asumattomaan erämaahan vain huomatakseen, että vesi siellä oli jopa ruskeampaa kuin vesilaitoksen luona Vanhankaupunginkoskella. Retkellä otetut vesinäytteet osoittivat tutkimuksissa kiintoainespitoisuudet yhtä korkeiksi Hyvinkäällä ja Helsingissä.


Aina suhtautuminen sameaan veteen ei kuitenaan ollut entisaikaankaan myönteistä ja juuri epäilevästä suhtautumisesta on myös olemassa jonkin verran kirjallisia lähteitä jo ajalta jolloin Vantaanjoen veden ottamista suunniteltiiin tai sen käyttö oli vasta hiljan aloitettu. Etenkin veden hygieeninen laatu herätti paljon kysymyksiä ja erityisesti ihmetystä sen väri tuntuu aiheuttaneen muualta tulleiden vierailijoiden keskuudessa.

Vesijohtoveden kirkastamiseksi kokeiltiin monia erilaisia keinoja, mutta tilanne ei vesijohdon alkuvuosikymmeninä näytä muuttuneen juurikaan paremmaksi. Pieniä savipartikkeleita ei sen ajan suodatusmenetelmillä saatu vedestä pois ja kemialliset menetelmät osoittautuivat liian kalliiksi. 


Lopuksi muutama vähemmän vakavamielinen ote lisää aikakuden lehdistä yli sadan vuoden takaa:
"Eräs henkilö, joka on käynyt Wanhssakaupungissa, on Hbl:lle kertonut Wantaanjoen weden olewan ruskeanharmaan sawivellin näköistä joka on tummempaa kuin ne graniittimuurit, jotka owat molemmin puolin putousta. Inhoittaa, kun näkee tuon ruskean sotkun, joka lähinnä on sen sawiwellin kaltaista, jota muurarit käyttäwät..." (Uusi Suometar 1894)
 "Toinen asia, joka myöskin viime aikoina on ollut tapetilla, on se Vantaanjoen vesijuttu. Sitä on nykyään koetettu puhdistaa sekä fyysillisesti että psyykillisesti ja vieläpä kyynillisesti ja sitäpaitse on sitä puhdistettu seisottamalla. Mekin koettelimme puhdistaa Vantaanjoen vettä, seisottamalla sitä viikon päivät vesilasissa uunin päällä. Kun sitten otimme tarkastaaksemme tulosta löysimme lasista muun muassa kolme iloista sammakon poikasta ja muutamia ankarasti potkivia alamittaisia rapuja. Koko kalamaailma, rautakalasta haukeen saakka, oli siellä edustettuna. Nyt aiomme pyytää valtioapua voidaksemme perustaa kalankasvatuslaitoksen, alku kun on näin hyvä." (Tuulispää 1903)  
 ”Mutta toisin on laita Helsingin, tuon nuoren kirkonkylän siellä jossakin Wiaporin partaalla. Siellä kuuluu wesijohtoputkissa poreilewan sellaista ruskeaa ja sakeata alkuainetta, jota tawallisessa kieli-käytössä voisi kutsua puuroksi – wellingiksi, mutta helsinkiläiset haukkuwat sitä juomawedeksi.” (Turun Sanomat 1908)



Viitteet

[1] Salminen, T. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Otava, Keuruu 2013

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Suursatama ja varhainen vesilaitos - toteutumattomia suunnitelmia Vantaanjokisuussa


Aiemmin kirjoitin 1700-luvun suunnitelmasta rakentaa laivareitti Hämeenlinnasta Helsingin Vanhaankaupunkiin ja siellä kosken ohittamiseen sunnitellusta kanavasta läpi Annalan. Aikojen saatossa on ollut monia muitakin jokisuuta koskevia mittavan luokan rakennussuunnitelmia, jotka ovat kuitenkin kaatuneet tai tulleet toteutetuiksi vain osin. Tässä niistä kaksi. Kuvat puhukoon puolestaan.

Varhainen vesilaitossuunnitelma

Ensimmäisessä kuvassa on osa suunnitelmaa, jonka polyteknillisen koulun opettaja, insinööri Endre Lekve laati senaatin määräyksen nojalla vuonna 1866. Kyseessä on vesilaitossuunnitelma, joka ei sellaisenaan koskaan toteutunut. Vuonna 1876 jokisuuhun valmistuneessa vesilaitoksessa altaat olivat tunnetusti Vanhankaupungin Siltasaaressa (Broholm) eli nykyisessä Kuninkaankartanonsaaressa, missä ne ovat edelleen katettuina nähtävissä. Myös myllyratkaisut olivat Lekven suunnitelmassa erilaiset.


Wattenlednng för Helsingfors PL.1. Annläggningarne i Gammelstaden. E. Lekve 1866. Helsingin kaupunginarkisto.




Satamajärjetelmä Vanhankaupunginlahteen

Toisessa kuvassa on vuodelta 1912 peräisin oleva Vanhankaupunginlahden satamatutkielma, laatijoina Alvar Aallon opettajankin myöhemmin toiminut arkkitehti Armas Lindgren ja silloinen arkkitehtiopiskelija Matti Björklund (myöhemmin Visanti). Vastaavanlainen satamasuunnitelma on nähtävissä myös Bertel Jungin ja Eliel Saarisen Suur-Helsingin asemakaavaehdotuksessa vuodelta 1918 (linkki kaavaehdotukseen). Kumpikaan suunnitelmista ei toteutunut.

Ehdotustutkielma satamajärjestelmäksi Vanhankaupungin lahteen. A. Lindgren ja M. Björklund 1912. Helsingin kaupunginarkisto.








sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Mihin katosi Pikkukoski?

Vantaanjoen Pikkukoski eli Lillfors esiintyy paikannimenä jo Samuel Brotheruksen laatimassa Oulunkylän tiluskartassa vuodelta 1699. Nykyisin paikalta on kuitenkin vaikea koskea havaita. Mihin ja miksi se siis on aikojen saatossa kadonnut?

On yleinen käsitys, että Vantaanjoen toisiksi viimeinen koski räjäytettiin puutavaran uiton helpottamiseksi. Tiedon lähdettä kysyessäni saan poikkeuksetta vastaukseksi Veräjänmäen kaupunkipolun verkkosivun. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että Pikkukosken hävittäminen helpotti tukkien uittamista joessa, jota pitkin jokisuuhun tuotu Vantaanjokivarren metsien puu näytteli merkittävää osaa esimerkiksi 1700-luvun ensi vuosikymmeninä, jolloin ns. hollantilaisten palkkien kauppaa pidettiin "Helsingin elinehtona" [1]. Mutta oliko tukkien uittaminen todella Pikkukosken häviämisen taustalla? Ja jos ei, niin mikä aiheutti tarpeen poistaa kokonainen koski Vantaanjoen alajuoksulta?

Vastaus löytyy taas kerran arkistoista. Ensimmäisen kerran Vantaanjokea perattiin voimallisesti vuosina 1891-1896, jolloin pääasiallisena tarkoituksena oli laskea joen pintaa viljelymaille nousevien tulvien takia. Töiden päätyttyä 1896 Uusi Suometar uutisoi asiastä näin:


Uusi Suometar 4.10.1896.

Pikkukoskeen ei tässä vaiheessa vielä koskettu, mutta töiden jälkeen huomattiin muuttuneiden virtausolosuhteiden aiheuttavan tulvia alajuoksulla. Suomenmaan virallinen tilasto [2vuodelta 1906 kertoo asiasta näin:

"Sittenkuin Ylihallitus oli vuosina 1891-1896 toimittanut laajanpuoleisen perkaustyön Wantaanjoessa, mikä työ tarkastettiin Marraskuun alussa viimeksisanottuna vuonna, niin ja kun sekä tuossa tarkastustilaisuudessa oli huomautettu lisäperkausten tarpeellisuudesta Königstedtin kosken alapuolella Helsingin pitäjässä että Helsingin kaupungin Rahatoimikamari Ylihallitukseen Maaliskuun 12 päivänä 1896 jätetyssä kirjelmässä oli ilmoittanut että vedenkorkeus Vanhankaupunginkosken yläpuolella edellämainitun perkaustyön jälkeen oli noussut niin korkealle, että se uhkasi sikäläisiä vesijohtolaitoksia, toimeenpani Ylihallitus vuonna 1897 erinäisiä  tutkimuksia vesistössä olojen selvittämiseksi, joitten tutkimusten perusteella sitten laadittiin kolme eri työsuunnitelmaa, joista ensimäinen koski Vanhankaupunginkoskea ja Lillforsin-koskea..."  

Töitä tehtiin Köningstedtin (Seutulan) koskessa 1903-1904, mutta keväällä 1905 syntyi Vantaankosken alapuolelle jääpato, joka uhkasi kosken ylittävää maantiesiltaa sekä viilatehtailija Valfrid Wahlbergin vesilaitosta. Tämän johdosta hän esitti Ylihallituksen tarkastustilaisuudessa Swartforsin (Mustakosken) ja Pikkukosken niskan puhdistamista [2]:

"Tämän työn ohessa laajennetiin ja syvennettiin Vanhankaupunginkosken itähaaraa ja osa Lillforsenkoskea suunnitelman edellyttämään leveyteen ja syvyyteen, ja oli tässä, paitse soramaan ja saven poistamista, myös louhittava kalliota ja kiviä. Kun syyskesä ja syksy olivat sateiset ja vesi sen vuoksi esti työtä, ei voitu vuoden kuluessa lopullisesti tasoittaa louhitun järjestelykanavan pohjaa."


Suunnitelma Pikkukosken poistamiseksi vuodelta 1897. Kuvassa näkyy Pikkukoski eli kallioiden välisessä kapeikossa oleva kivikkoinen kynnys. Punaisella on merkitty poistettavaksi tarkoitettu kallio. Liikenneviraston arkisto. 

Näiden töiden kuluessa nykyisen Pikkukosken uimarannan yläpuolella sijannut koskikynnys räjäytettiin ja louhittiin pois sekä pohja ruopattiin kivistä ja sorasta. Nykyisin paikalla on nähtävissä enää louhittu kalliojyrkänne. Tulvat sen sijaan eivät ole väistyneet vaan ovat siirtyneet joen alimpaan osaan. Tulvia torjutaan nyt Oulunkylässä, Savelassa ja Vanhassakaupungissa.

Pikkukoski ilmakuvassa. Oikealla rannalla näkyy raskaimmiin louhittu kallio. Kuvan lähde: http://www.bing.com/maps/

Vantaanjoen perkauksissa toistuivat samat virheet, joita on tehty monissa vastaavissa tulvantorjuntahankkeissa. Vettä yläjuoksulla jokseenkin tasaisin välimatkoin pidättäneet kosket ja kivikot poistettiin ja samalla aiheutettiin tulvien paheneminen alajuoksulla sekä maan sortumista ja eroosiota peratuilla alueilla. Esimerkiksi Königstedtin kosken perkauksen myötä aleni vedenpinta kosken yläpuolella 0,8 metriä ja samalla penkat sortuivat liki 400 metrin matkalta jokeen [3]. Kaikkiaan Vantaanjoen perkauksissa poistettiin jokiuomasta vähintään 318 000 kuutiota kiveä, soraa ja hienompia maa-aineksia [2, 4]. Tämä vastaa noin 2800 täysperävaunurekkaa. Nyttemmin osa tästä kivimassasta on palautettu jokeen kalataloudellissa kunnostuksissa, mutta vaikuttaa siltä, että paljon olisi vielä varaa palauttaa? 


Viitteet

[1Hornborg, Eirik 1950. Helsingin kaupungin historia II (1721-1809).  SKS kirjapaino, Helsinki.
[2Suomen virallinen tilasto XIX. Tie- ja vesirakennukset. Suomen tie- ja vesirakennusten ylihallituksen alamainen kertomus sen johdonalaisista töistä vuonna 1905. Helsingissä 1906. 
[3] Wantaanjoen järjestely. Helsingin Sanomat 3.9.1905.
[4] Graffe, Emil 1897. Vanda å-regleringsarbete åren 1891-1896. Tekniska föreningens i Finland förhandlingar 1897. Helsingfors.


lauantai 26. maaliskuuta 2016

Kaksi kuva-arvoitusta Vantaanjoelta, osa 2


 Edellisessä kirjoituksessani Vantaanjoen historiasta (linkki tekstiin) kyselin kahden Vantaanjoki-aiheisen postikortin tarkempia kuvauspaikkoja. Useiden henkilöiden avun myötä oikea paikka ensimmäisen kuvan (Helsinki-Helsingfors. Malm. Wanda Å) ottopaikaksi voidaan nyt tarkasti nimetä. Paikka ei ole suoranaisesti Vantaanjoella, vaikkakin Vantaanjoen vesistöön kuuluvalla Keravanjoella, eikä nykymittapuulla Malmilla, mutta kylläkin Malmin peruspiiriissä.  

 Kortti esittää Keravanjoen alaosaa kuvattuna kohti Siltamäen (Brobacka) kestikievaria. Nykyisin mäellä, osoitteessa Kirkonkyläntie 103, sijaitsee vuonna 1919 rakennettu Suomen Turkisteollisuus oy:n tehdaskiinteistö, jossa toimii tällä hetkellä laattamyymälä. Talon historiasta löytyy tietoa yrityksen sivulta

Keravanjoki, taustalla Kirkonkyläntie 103 eli Brobacka. Kuva: Rikhard Manninen


Helsinki-Helsingfors. Malm. Wanda Å. Union postale universelle. Kunstanstalt Theodor Eismann, Leipzig. 


 Sinikka Vainion artikkeli Kestikievareita Malmilla ja Tapaninkylässä vuoden 1982 Narinkassa kertoo, että viimeinen paikalla sijainnut entinen kestikievarirakennus purettiin 1980-luvun alkupuolella. Artikkelissa olevan Aarne Laurilan ottaman kuvan perusteella kyseessä oli sama kortissa veneen takana mäellä näkyvä talo. Rakennus näkyy hyvin esimerkiksi vuoden 1969 ilmakuvassa.

 Kortissa oikealla aivan joen rannassa näkyvä kaksikerroksinen rakennus on sen sijaan vailla tarkempia tietoja. Se on mahdollisesti toinen vuoden 1872 kartassa (alla) näyvistä rantarakennuksista, mutta sen suuri koko yhdessä sijainnin kanssa herättää mielenkiintoa. Vaikka rakennus ei matkalaukkua muistutakaan, niin olisiko kyseessä kenties voinut olla Joel Lehtosen kuvaaman kaltainen vuokratalo, jollaiseen kirjailija sijoitti Sakris Kukkelmanin Vantaanjoen rannalle asumaan?

"Rammalla ei ole huvilaa... Hänen täytyy asua vuokratalossa. Se näkyy jo tuolla alangolla, harmaana ja yksitoikkoisena. Kolmikerroksinen ... tai kolmas oikeastaan ullakkohuoneita, törröttäen tasakantisena laatikkona huvilan katolla. Muodoiltaan muistuttaa huvila matkalaukkua. Mutta paljon siihen mahtuu väkeä..."
 -Joel Lehtonen, Rakastunut rampa, 1922

 Korttiarvoituksen selivitystyöhön osallistunut Jürgen Novak kävi toteamassa paikalla edelleen sijaitsevan kivijalan ja kertoi sähköpostiviestissä, että kivijalasta otetulla askelmitalla talon pitkä sivu on ollut 18 metrin luokkaa.


Brobacka, silta ja kestikievari vuoden 1872 Senaatin kartassa Vantaan karttapalvelussa.

 Kestikievarin historiasta tiedetään rantarakennusta enemmän. Helsingistä Hämeenlinnaan kulkevan tien varrella Brobackan mäellä sijaitsi kestikievari jo 1700-luvulla ja aina siihen asti kunnes Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui rautatie 1862. Radan myötä kestikievari siirtyi Tikkurilaan. Siirron jälkeen tiloissa toimi nahkurinverstas, josta vähitellen kehittyi Suomen Turkisteollisuus oy. 


Keravanjoen ylittävä silta Siltamäen juurella vuonna 1933. Kuva Finna/Museovirasto.

Kortin kuvan ajankohta sijoittunee aivan 1900-luvun alkuun, mutta Brobackan eli Kirkonkylän holvisilta jää kortin kuvassa juuri katveeseen. Muuten 1800-luvun lopulla valmistunut kivisilta olisi tätä nykyä ainoa maamerkki kortin maisemassa, jonka perusteella tarkan sijainnin olisi voinut paikantaa suoraan antamatta harhaanjohtavien sijaintitietojen hämätä. Silta on myös antanut nimensä nykyiselle Siltamäen alueelle.

 Paikan löytämisessä olivat avuksi ennen muita Rikhard Manninen, Jürgen Nowak ja Juha Salonen, mutta kiitokset myös kaikille muille selvitystyöhön osallituneille ja kuvauspaikkoja ehdottaneille! Toisen kuvan ottopaikan etsintä Nurmijärvellä jatkuu. Hyviä ehdotuksia on tullut mm. Nukarin ja Palojoen suunnilta.   

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Kaksi kuva-arvoitusta Vantaanjoelta

Tässä on Vantaanjoki-tietäjille kaksi postikorteiksi painettua kuvaa, joiden tarkempi paikantaminen ei ainakaan itselleni ole aivan helppoa - tekstien mukaan molemmat ovat kuitenkin Vantaanjoelta, toinen Helsingin Malmilta ja toinen Nurmijärveltä. Toinen korteista on painettu Leipzigissä ja toinen Hampurissa, oletettavasti 1900-luvun alussa.  

Helsinki-Helsingfors. Malm. Wanda Å. Union postale universelle. Kunstanstalt Theodor Eismann, Leipzig. 
Malmille sijoitetussa kuvassa näkyy keskiössä olevan soutuveneen lisäksi jyrkkä joenmutka, aivan rantaan rakennettu kaksikerroksinen asuinrakennus lukuisine ikkunoineen sekä läheisellä mäellä oleva pihapiiri. Veneen perässä istuva pariskunta vaikuttaa herraskaiselta. Rannat näyttävät olevan veteen asti laidunnettuja.  Kauempana näkyy muutama valkoinen punakattoinen rakennus. Rakennusten väreihin täytyy kuitenkin suhtautua varauksin, koska kuva on väritetty ja alkuperäinen kuva on mustavalkoinen. 

Jos miettii Malmin sijaintia kartalla, sijoittuu se pikemminkin Longinojan varteen eikä niinkään Vantaanjoen. Joki myös vaikuttaa varsin kapealta ollakseen Vantaanjoki vaikkapa Savelan kohdilla. Jokirantaan rakennettu talo herättää myös ihmetystä - kuten nykyäänkin, oli Vantaanjoki vuosisadan alussa näillä alueilla varsin tulvaherkkä Vanhankaupunginkoskelle rakennetun vesilaitoksen padon takia. Kuvassa näkyvän kaltaista mutkaakaan ei jokiuomasta tahdo löytyä Helsingin alueelta - varsinkaan yhdistettynä kuvan taloihin. Olisiko kuvauspaikka ehkä Longinojalla? Siihen uoma on ehkä liian leveä tai sitten kyseessä on Longinojaan noussut tulva? Vai onko kuva kenties jostain aivan muualta? Helsingin kaupunginmuseo sijoittaa kuvan Malmille.

Vanda å, Nurmijärvi socken. Union postale universelle. Knackstedt & Näther, Hamburg.

Nurmijärvelle sijoitetun kuvan paikantaminen edellyttäisi ehkäpä vieläkin parempaa paikallistuntemusta. Maastonmuotoja on näkyvissä vähän ja kuvan siltaakaan ei enää ole olemassa. Olisiko paikalla kuitenkin edelleen silta? Kenties Myllysilta? Arvailuksi menee...

Hienoja historiallisia tunnelmapaloja molemmat kuvat joka tapauksessa ovat. Jos jollakulla on lisätietoja tai hyviä arvauksia kuvauspaikoista, niin otan tietoja mielellään vastaan.Voit kommentoida suoraan tähän tai kirjoittaa sähköpostia osoitteeseen mikael.manninen(at)gmail.com


tiistai 8. maaliskuuta 2016

Kuuluiko vaellussiika Vantaanjoen historialliseen kalastoon?




Siian esiintyminen ja lisääntyminen Vantaanjoessa menneinä aikoina, mutta myös tulevaisuudessa, on kysymys joka on ehkä hieman yllättäenkin noussut Helsingin päättäjien asialistoille aivan hiljattain. Virtakutuinen vaellussiika on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi [1] ja sen nousumahdollisuuksien Vantaanjokeen katsotaan paranevan mikäli joen alimmassa koskessa, eli Vanhankaupunginkoskessa, sijaitseva pato avataan ja mahdollistetaan sen myötä myös heikompien kalojen nousu jokeen [2]. Helsingin kalastusalueen asiasta kaupunginhallitukselle viime huhtikuussa antamassa lausunnossa [3] kuitenkin esitettiin, että: "vaellussiiat eivät ole Vantaanjoen alkuperäisiä kaloja, niistä ei ole historiallisia merkintöjä." Yleisesti tiedossa olevia merkintöjä siioista ei toki olekaan, mutta asiakirjoja ja arkeologisia lähteitä tutkimalla tietoa alkaa löytyä.

Varhaisin löytämäni kirjallinen tieto siioista Vanhankaupunginkoskessa löytyy Helsingin kuninkaankartanon voudintileistä vuodelta 1554, joissa sijck mainitaan heti lohen/taimenen (lax) jälkeen kruununkalastamon merkittävimpänä saaliina. Siian merkityksestä 1500-luvun jokisuussa kertovat myös vanhan Helsingin kaivauksissa löytyneet siian luut [4, 5].



Ote Raaseporin läänin tilikirjasta vuodelta 1554, jossa näkyvät Helsinginkoskesta saadut saaliit. Kansallisarkisto, voudintilit.

Siioista Vanhankaupunginkoskessa löytyy tietoa myös länsihaaran padon rakentamista myöhemmiltä ajoilta: vuonna 1889 Helsingin kaupunginvaltuuston papereista (Helsingfors stadsfullmäktiges tryckta handlingar för 1889) selviää, että kalastus jokisuussa sekä Vanhankaupunginkosken suvannossa katsottiin tarpeelliseksi kieltää kosken alaosassa tapahtuvan siian kudun vuoksi: "...under sikens lektid eller från den 30 September till den 1 December allt fiske i Vanda ås mynning samt i Gammelstadsvikens inre bassäng varda förbjudna." Rauhoitus tuli ilmeisesti liian myöhään tai auttoi liian vähän, koska vuonna 1925 Finlands jakt- och fisketidskriftissä ilmestyneessä artikkelissa G. W. Boijer epäilee siian kadonneen koskesta kuorimattoman puutavaran uittamisen myötä 1800-luvun lopulla. 

Onkin ilmeistä, että Vanhankaupunginkoskessa 1800-luvun lopulla siika kuti nimenomaan kosken itähaarassa, kaikella todennäköisyydellä sen hidasvirtaisemmassa loppuosassa. Nykyisin siian kutu Vanhankaupunginkosken itähaaran loppuliu'ussa voisi kenties hyvinkin taas onnistua jos lajin kutualustalle asettamat edellytykset [6] alueella vain täyttyvät? Maanmittaushallituksen laserkeilausaineiston perusteella koskialue jatkuu loivana Kuninkaankartanonsaaren kärkeen asti.

Nuoli osoittaa itähaaran kosken päättymiskohdan. Maanmittauslaitoksen Korkeusmalli 2m, ruutu L4133D (5.3.2016)

Vaikka tässä mainitut lähteet eivät annakaan tietoa siian esiintymisestä ylempänä joessa, ei ole syytä epäillä, etteikö siika olisi päässyt vaeltamaan myös ylemmäs Vantaanjokeen vähintäänkin niinä aikoina, jolloin Vanhankaupunginkosken pudotuskorkeus oli vielä merkittävästi nykyistä pienempi. Havaintoja yksittäisten siikojen pääsystä sopivissa (ja ilmeisen harvinaisissa) olosuhteissa ylös kosken itähaaraa nykyisen kalatien ulkopuolelta on tiettävästi tehty parin viime vuosikymmenenkin aikana.


Viitteet

[1] Suomen uhanalaiset kalat, siian uhanalaisuus (Luke). http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/suomen_uhanalaiset_kalat/siian_uhanalaisuus.html

[2] Liikuntalautakunnan lausunto kaupunginhallitukselle valtuustoaloitteesta, joka koskee Vanhankaupunginkosken länsihaaran sulkevan padon purkamista. http://dev.hel.fi/paatokset/asia/hel-2014-012194/lilk-2015-4/

[3] Kaupunginhallituksen päätösesitys 11.5.2015. http://dev.hel.fi/paatokset/asia/hel-2014-012194/khs-2015-18/

[4] Manninen, M. A. & Mannermaa, K. 2008. Helsingin Vanhankaupungin kalanluut - vuosien 1992, 1993 ja 1999 kaivausten kalanluiden alustava analyysi. Julkaisematon raportti.

[5] Mannermaa, K. 2016. Fish bones from the Old Town of Helsinki (Finland) sixteenth–seventeenth century. Environmental Archaeology: The Journal of Human Palaeoecology.
DOI:10.1179/1749631415Y.0000000012

[6] Vaellussiian kutu ja lisäänrtminen Intersik-hankkeen sivuilla. http://intersik.se/fi/sikfakta/reproduktion-och-lek/

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

1700-luvun kanavahanke Vantaanjoella


Erilaiset vesirakennus- ja vesistönmuokkaushankkeet alkoivat enenevissä määrin saada jalansijaa 1700-luvun Suomessa. Näihin kuuluivat niin järvenlaskut, koskien perkaukset kuin erilaiset kanavahankkeetkin. 

Tällainen oli suunnitelma navigoitavasta vesireitistä Hämeenlinnasta Helsingin Vanhankaupunginlahteen, jonka ongelmia mm. Hans Henric John kuvaili vuonna 1789 ilmestyneessä väitöskirjassaan [1]. Yläjuoksulla reitti Vanajavedestä Vantaanjokeen oli tarkoitus rakentaa joko Turkhaudan ja Riihimäen kautta tai vaihtoehtoisesti Loppijärven ja Kytäjärven kautta ohi Hyvinkään. Keskeiseksi ongelmaksi muodostuivat kuitenkin korkeuserot ja vedenjakaja, joiden halkominen onnistuessaan olisi vaatinut patoallasta ja jopa 48 sulkua.

Ote Hans Henric Johnin väitöskirjasta vuodelta 1789, missä kuvaillaan vaihtoehtoisia linjauksia kanavalle. 









Vaikka vesireitti jäikin vain suunnitelmaksi, ehdittiin myös Vanhankaupunginkosken ohittamista pohtia. Juuri tähän samaiseen suunnitelmaan liittynee alla oleva Otto Brinckin 1738 laatima kartta. Tässä luonnostelmassa ei aiottu mennä kosken tai saaren läpi, missä pudotuskorkeutta olisi lyhyelle matkalle tullut kuusi metriä, vaan reitti olisi kulkenut uutta uomaa pitkin (kartassa merkinnällä N:o 2) alkaen jokseenkin nykyisen vesilaitoksen kohdalta, jatkuen Kellomäen kiertäen Annalaan ja lopulta nykyisen ns. Vanhankaupunginojan uomaa noudatellen mereen.

Suunnitelmakartta kanavan rakentamiseksi Vanhankaupunginkosken ohi. Kansallsiarkisto, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto.



[1Hans Henric John 1789. Undersökning, om Nyland och Tavastehus län: i anseende til dels, läge, vidd, climat, våhr-floder, sjöar och vatuleder, naturs förmåner och brister, näringar, folkrikhet, politie och cameral författningar. Första delen. med philosophiske facultetens bifall, under chemie professoren, plantage-directeuren i Finland, riddaren af Kgl. Wasa Orden, ledamoten af Kongl. Svenska Vetenskaps-Academien, Kejserlige Oeconomiske Societeten i Pettersburg, Lärdoms-Societerne i Upsala, Lund, Götheborg m. m. Herr Pehr Adrian Gadds inseende, utgifven ochh försvarad för lagerkrantsen af Hans Henric John Tavastlänninge. I Åbo Acad. öfre lärosal före m. den 23 Maji 1789.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Vanhankaupunginkosken padon rakenne

Vantaanjoen Vanhankaupunginkoski 1800-luvun lopulla. Helsingin kaupunginmuseo

Vanhankaupunginkosken padon rakensi Kontinental Vattenverks Aktiebolaget Neptun vuosina 1873–1874 eli muutama vuosi ennen vesilaitoksen käyttöönottoa vuonna 1876. Pato on kosken kävijöille tuttu, mutta siitä on yleensä näkyvissä korkeintaan harja ja meren puoleinen kiviseinä. Usein nämäkin ovat vesipatjan peitossa. Helsingin kaupunginarkiston kätköistä löytyvät kuitenkin padon piirustukset, jotka paljastavat padon alkuperäisen rakenteen. 


Pato ja vedenottokanavat ylhäältä ja edestä. Helsingin kaupunginarkisto/Vesilaitoksen piirustukset

Piirustuksissa sekä suodatinrakennukseen (pieni torni padon itäreunassa) että vesilaitokselta kohti kaupunkia kulkevat putket on piirretty kulkemaan padon takana vedenpinnan alapuolella. Kosken tänäkin päivänä ylittävät vesijohtosillat rakennettiin vasta myöhemmin 18001900-lukujen vaihteessa.

Vesilaitoksen padon profiileja. Helsingin kaupunginarksito/Vesilaitoksen piirustukset

Seuraavassa piirustuksessa (E-F) näkyy padon poikkileikkaus kivineen (viistoviivat) ja padon taakse tiivisteeksi laitettuine savineen (harmaa kasa padon takana). Koska pato on kaareva, on poikkileikkauksessa osasta kivistä esitetty niiden ulottuvuus myös padosta alavirtaan (pystyviivoitus). Mistään pikkukivistä ei ole kyse, vaan suurimmillan jopa yli neljä metriä (14 jalkaa) pitkistä paasista. Alimmassa piirroksessa (G-H) on puolestaan poikkileikkaus padon yläpuolelta turbiiniin ja myllyyn johtavista kanavista. 



Lisäys 2.3.2016:

Blogin lukija kyseli padon nykykunnosta ja koska alkuperäispiirustukset antavat asiasta kenties liian ruusuisen kuvan on syytä todeta, että pato ei enää ole yhtä hyvässä kunnossa kuin yllä olevissa piirustuksissa. Vedenpinnan ollessa niin alhaalla, että vesi ei virtaa padonharjan yli, on ilmeistä, että pienempiä ja suurempia vuotokohtia on padossa nykyään toistakymmentä. Vuonna 1878 Kaupunginhallituksen mietinnöissä padossa mainittiin olevan kaksi pientä vuotoa: ”...deri finnas endast två mindre läckor, hvilka, äfvensom en mindre läcka i damfästet, synemännen ansågo betydelselösa.” Pato on kuitenkin jatkuvan kulutuksen alaisena  ja vuonna 1939, eli 65 vuotta padon valmistumisesn jälkeen,  padon todettiin olevan hyvin huonossa kunnossa, ja sitä korjattiin injektoimalla ja laittamalla alkuperäisen savikakun tilalle betonikuori (ote Helsingin vesijohtolaitoksen toimintakertomuksesta vuodelta 1939 luettavissa mm. täältä).  Nykyilannetta selvitettiin vuonna 2010 alustavassa kuntoarviossa, jolloin todettiin perusteellisen kuntoarvion tarve (HSY 2015). Seuraava patoturvallisuuslain edellyttämä tarkastus tehdään vuonna 2017.