Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan
asialistalle on helmikuun lopulla tulossa Vanhankaupunginkosken patomuurin avaamisen
edellytyksistä teetetty selvitys. Vielä ei ole yleisessä tiedossa millaisia johtopäätöksiä
selvityksessä esitetään, mutta selvää on, että mielipiteenvaihto padon
merkityksestä tulee sen myötä taas kerran ryöpsähtämään valloilleen. Jo vuosia
on vedottu padon avaamiseksi, perusteena luonnon monimuotoisuudelle ja
uhanalaiselle virtavesiluonnolle nykytilanteessa aiheutuvat haitat. Vastalauseita purkamiselle on esitetty vedoten
merkittävään teollisuushistoriaan ja tarpeeseen suojella tekojemme jälkiä
tuleville sukupolville. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että teollisuushistoriassa
hyödyntavoittelu on kautta aikain laittanut maksajan rooliin paitsi luonnon, myös
lähiseudun ihmiset. Myös Helsingin Vanhankaupunginkosken padon varhaishistoriaa värittävät keinottelu, hyväksikäyttö ja luonnon turmeleminen.
Kalastaja Helsingin vesilaitoksen padon juurella
1910-luvulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Ivan Timiriasew
Euroopassa ymmärrettiin jo varhain, että padot johtivat vaelluskalakantojen katoamiseen. Esimerkiksi vuonna 1214 Skotlannissa säädetty laki määräsi, että kaikkiin patoihin tuli tehdä kalankulun mahdollistava aukko {1}. Kasvavat ihmismäärät ja energiantuotannon vaatimukset edellyttivät uusia ja uusia patoja. Mitä enemmän patoja tehtiin, sitä huonommin vaelluskalakannat ja muu virtavesiluonto voivat. Heikkoja vaelluskalakantoja puolestaan voitiin käyttää perusteluna uusien patojen rakentamiselle. Kärsijöinä olivat virtavesiluonnon lisäksi luontaiselinkeinoja harjoittaneet jokirantojen asukkaat. Suomessakin patojen haitallisuus tiedettiin ja niiden rakentamiselle asetettiin ehtoja, joiden tarkoituksena oli turvata kalojen liikkuminen. Patojen rakentajat kuitenkin viittasivat kintaalla voittoja kaventaville ehdoille.
Vanhakupunginkosken padon rakentamisen kimmokkeena oli kaupungissa vallinnut
vesipula. Pelastajaksi toivottiin saksalaista Kontinental Vattenverks
Aktiebolaget Neptun -yhtiötä, jolle kaikessa kiireessä annettiin monopoli
Vantaanjoen veteen ja lupa rakentaa vesijohto kaupunkiin. Uudenmaan kuvernööri Theodor
Thilén {2} myönsi luvan
vesilaitoksen padolle vuonna 1872, mutta asetti lupaehdoksi, että patoon rakennetaan
keskelle luukku, jolla piti saada varmistettua paitsi tukinuitto, myös kalojen
kulkureitti ylös ja alas koskessa. Ote kuvernöörin päätösasiakirjasta:
”…försedd dam af sten, med iakttagande likväl af följande vilkor: att nästnämde dam icke får öfverskrida den höjd som för densmma vid syneförrättningen föreslagits; att, till förekommande af flottledens obrukbargörande och virkesflötningens fördyrande samt till befrämjande af fiskens upp- och nedgång, i dammen, vid det ställe som motsvarar midten af forsen; en öppning med därtill hörande luckor inrättas…”
Kun uusi vesilaitos
valmistui, ei patoon ollut tehty lupaehdon mukaista luukkua ja kalojen kulku
oli kokonaan estetty. Kaiken kukkuraksi kaupunkilaiset heräsivät siihen, että
monopoliasema antoi yhtiölle mahdollisuuden asettaa vedelle mielivaltaisen
hinnan {3}. Uhka ylettömän kalliista vedestä sai
kaupungin lunastamaan vesilaitoksen itselleen yhtiön määräämällä hinnalla. Muiden
harmien lisäksi kaupungin päättäjät joutuivat myöntämään, ettei vaelluskaloilla
ollutkaan uuden vesilaitoksen myötä enää pääsyä Vantaanjokeen. Tuore Suomen
kalastuksentarkastaja Oscar Nordqvist teki siksi senaatille esityksen
kalatien rakentamisesta padon ohi, vedoten siihen, että vuosittain satoja
taimenia kerääntyi padon juurelle pyrkimyksenään päästä Vantaanjokeen kutemaan {4}. Hanke kuitenkin raukesi. Helsingin kaupunginvaltuusto totesi asiasta,
että ylävirtaan suuntaavat kalat muutenkin päätyisivät lähinnä Helsingin
pitäjän asukkaiden hyödyksi {5}:
”Att freda laxen leder icke till något gagn så länge densamma ej kan gå upp i Vanda å. Staden åter har för sin del ingen anledning att inrätta laxtrappa i åmynningen, emedan nyttan af denna komme hufvudsakligen Helsinge kommun till godo.”
Nopea tapahtumaketju johti näin koko Vantaanjoen virtavesiluonnon, kalastajien
ja ylävirran asukkaiden vahingoksi. Vielä vuonna 1900 kalastaja O. M. Liljeberg
kertoi vuosittain touko-kesäkuussa Vanhankaupunginlahdelta löytyvän vesilaitoksen
omistaman myllyn ja vedenpumppaamon turbiinien repimien ankeriaiden palasia {6}. Padon alkuvaiheiden ei siis hyvällä tahdollakaan
voi sanoa olleen kovin ylevät:
” Vanhankaupungin kosken alapuolella wuosittain touko- ja kesäkuussa ja
joskus myös heinäkuussa nähdään 5—6 tuuman pituisia ankeriaan palasia, jotka
kosken turbiinit owat repineet. Toisinaan on wirta ajanut useita tuollaisia
käsiwarren paksuisiakin palasia rysiin. Kerran oli sattunut että
ankeriaat oliwat
tukkineet koskessa olewan
jauhomyllyn turbiinin, niin että se oli puhdistettawa, jotta taas saataisiin käyntiin.”
Virtavesiluonto on yksi uhanalaisimmista luontotyypeistä niin Suomessa kuin
muuallakin maailmassa, ja on selvää, että luonnon monimuotoisuuden kannalta
pato joessa on pysyvä haitta. Edes padotun kosken ohittava kalatie ei torju
luontokatoa, koska useat virtavesilajit vaativat nimenomaan koskiympäristöä
menestyäkseen. Lisäksi koskissa lisääntyvien kalojen merkitys on paikallisyhteisöille
mittaamattoman suuri, osa niiden kulttuurihistoriaa ja historiallista perimää,
mutta virtavesiluonnolla on huomattava merkitys myös paikalliselle taloudelle.
Nykyisin
Helsingissä ei enää juoda Vantaanjoen vettä ja Helsingin nimikkokoski olisi
mahdollista palauttaa, mutta patoseinämään kajoamista vastustetaan sen teollisuushistoriallisella
arvolla. Oulujoella on menty tätäkin pitemmälle ja pian käyttöikänsä päähän
tulevia voimalaitoksia puuhataan Unescon maailmanperintölistalle. On kuitenkin
aiheellista kysyä, minkälaista historiaa padot oikein edustavat ja jos padot
purettaisiin, eivätkö muut voimalarakenteet riittäisi arkkitehtonisten ja
teollisuushistoriallisten arvojen muistomerkeiksi.
Kirjallisuus ja lähteet
{1} Hoffman, R., 1996.
Economic Development and Aquatic Ecosystems in Medieval Europe. The
American Historical Review 101(3), 631-669.
{2} Guvernörens öfver Nylands län utslag i anledning af Kontinental vattenverks
aktiebolaget ”Neptuns” härstädes skriftligen gjorda ansökan… Avskrift IV 6/12.
N:o 43/253 1872. Helsingin kaupunginarkisto.
{3} Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta. Vanhempi sarja. Kaupunginvaltuusto 1, 1875—1878. Helsingin kaupungin tilastotoimisto. Helsinki 1933.
{4} Wanhankaupungin putouksen kalatie. Suomen kalastuslehti 1892(1), 12.
{5} Helsingfors Stadsfullmäktiges tryckta handlingar för 1889.
Helsingfors.
{6} Turbiinit ja ankeriaskalastus. Suomen kalastuslehti 1900(2), 29.
