Milloin Vanhankaupunginkoski padottiin?

Kun puhutaan Vanhankaupunginkosken patoamisesta, mainitaan yleensä sen ensimmäisinä vaiheina viimeistään 1300-luvulla alkanut Padisen luostarin kalastustoiminta sekä Helsingin kaupungin ensimmäinen 1500-luvulla rakennettu mylly. On kuitenkin eri asia puhua koskeen rakennetuista laitteista ja kosken patoamisesta niin, että pato rakennetaan joen poikki. Merkittävin ero on tietenkin se, että jälkimmäisessä tilanteessa kalan kulku kokonaan estyy.

Vanhankaupunginkoskella patoamisen vaiheita voidaan varsin helposti seurata vanhoista asiakirjoista. Jyrkässä ja kapeassa Helsinginkoskessa ei ollut käytännöllistä käyttää esimerkiksi kiinteitä karsina- tai kostepatoja, vaan siinä käytettiin ensisijaisesti itsenäisiä sulkupyydyksiä eli ns. lohihäkkejä ja mahdollisesti lohiarkkuja (ruots. laxekaar, lax kistha), joihin Vantaanjokeen nouseva kala kulkeutui ja joista kalat voitiin pyydyksen päällä olevan aukon kautta haavia. Lohihäkki/-arkku mainitaan esimerkiksi Padisen luostarin munkkien ja Koskelan kylän kalastusoikeuksia käsittelevässä Klaus Flemingin laamannintuomiossa vuodelta 1417, jossa munkkien todetaan vääryydellä toimineen Koskelan kylän hallinnassa olleella puolella koskea:

“Thet see allom mannom witerlighit som thetta breff høre eller see, ath then syn jach Claws Flæmyngh, riddare oc lagman i Østerlandh, lagmanz tingh hiolth met almoghen aff Helsingaa i Tolkoby anno Dominj MCJDXVII, om forste monedaghen i fastaa, thaa kærdhe the aff Forzaby vpp the mwnka aff Pades ath the stodho vp Forzaby landh aff (och) haffde Farzaby waten i forzen, (och) ther the inghen agædeel innan haffde, wthen theris laxekaar fry, som konunghen hauffuer them wndt widh konungx landh; huilket mall iach skøth til thenne xij, som i næmpdena sattis, som ære Ionis Torkilson rantzankadhe, withnadhe och æpterswore (och) skola første ædbaris warde, om nogher edh aff them haffua will, ath for:de mwnka haffweth in pa thet for:de Forzaby landh och haffde thera laxa kistha fry, som konugiii haffde thom wnth. Æpther thenne xij ranzakan domde iach for:de Magnus loanson och thom aff Forzaby theris landh och watn friit fore haffningh, och forbiuder iach the for:de mwnka och hwariom androm thetta for:de wathn ath hauffua, hindhra eller qwælia ffor for:de Farzaby, widher hwariom theris vj mark fore mine dom.”  

Kaksi lohihäkkiä sekä kaksi myllyä Vanhankaupunginkoskessa vuonna 1738. Kansallisarkisto.

Kaksi lohihäkkiä (lax kisthor) haavimissiltoineen on merkittynä myös vuonna 1738 piirrettyyn Vanhankaupunginkosken karttaan suurin piirtein nykyisen padon kohdalle, putouksen alle. Nykyisen Viikintien sillan paikkeille on karttaan piirretty kaksi myllyä, yksi kummallekin rannalle. Sekä lohihäkkien että myllyjen välistä kulkee vapaana virtaava kuninkaanväylä. Kyseinen veneliikenteen ja kalojen liikkumisen vuoksi kaikkiin Ruotsin valtakunnan jokiin määrätty vapaana virtaava valtaväylä (ruots. kungsådra) mainitaan ensimmäisen kerran lakiteksteissä 1400-luvulla. 

Kuninkaanväylä ei nimestään huolimatta viitannut suoraan omistusoikeuteen, mutta Vanhankaupunginkoskella sijainnut kruununkalastamo sen sijaan takasi kuninkaan oman intressin koskeen. Vastaperustetun Helsingin asukkaiden anottua vuonna 1569 lupaa myllyn rakentamiseen kosken länsirannalle lupa myönnettiin vain sillä ehdolla, että mylly ei saanut aiheuttaa haittaa kuninkaan lohenkalastukselle:

"...Szå och then deell aff Fårssen, som ligger näst till Stadenn till att vprätthe och vpbygge ther eenn Qwernn till Stadzens behoff, Doch medh sådanne bescheedh, att samme Qwern icke bygges vdhi någhen måtthe wårtt Laxfiske til hindher eller förfonngh."

Sama ehto toistuu asiakirjoissa myöhemminkin. Kuninkaanväylän merkitys Vanhankaupunginkosken käytöstä päätettäessä käy toisaalta ilmi myös esimerkiksi maaherra Stierncrantzin päätöksestä vuodelta 1727, jossa myllytoimintaan ja lohenkalastukseen vedoten kiellettiin palkkien uitto koskessa. Kuten kartta ja mahdollisuus palkkien uittoon paljastavat, eivät myllyt 1500-1700-luvulla edellyttäneet kosken patoamista. Vuolaissa koskissa myllyt sijoitettiin kosken rannalle siten, että tarvittava vesivoima saatiin suoraan koskesta. Yllä olevassa kartassa vuodelta 1738 molemmat myllyt on sijoitettu suoraan kosken niskan alapuolelle siten, että vettä oli helppo johtaa esimerkiksi kourulla niskan muodostamasta kynnyksestä mikäli pelkkä myllyn ali kulkeva virtaus ei riittänyt. Kartan myllyissä oli molemmissa vain kaksi kiviparia.

Vuonna 1754 Vanhankaupunginkosken hyödyntämisessä tapahtui merkittävä käänne kun maistraatti vuokrasi länsirannan jauhomyllyn kauppias Johan Sederholmille sopimuksella, joka mahdollisti useamman myllyn rakentamisen kaupungin puoleiselle rannalle sekä antoi oikeuden rakentaa alempana koskessa olevaan putoukseen muun vesilaitoksen. On todennäköistä, että putouksen alla ei enää ollut kannattavaa pitää lohihäkkejä, koska aikalaistiedon mukaan lohisaaliit (lax-fånget) olivat 1750-luvulle tultaessa jo merkittävästi heikentyneet. Vuonna 1757 molemmat myllyt erinäisten vaiheiden jälkeen purettiin ja rakennettiin uusi tehokkaampi mylly kosken alaosaan putouksen länsipuolelle. Tässä myllyssä oli myös jonkinlainen pato kosken länsirannalla, mutta sen luonteesta ei ole tarkkaa tietoa.

Magnus von Wright 1841. Vanhankaupunginkoski. Helsingin kaupunginmuseo.

Vuonna 1758 valmistunut kivestä muurattu myllyrakennus on nähtävissä myös Magnus von Wrightin koskea esittävässä akvarellissa vuodelta 1841. Sen edessä on puusta vuonna 1836 kivisen myllyrakennuksen jatkeeksi valmistunut ns. uusi mylly, jonka rakentamisen yhteydessä Vanhankaupunginkosken länsihaaraan viimein rakennettiin poikkipato, joka mahdollisti kahden myllyn yhteensä 12 kiviparin pyörittämisen. Tämä pato näkyy von Wrightin akvarellissa vain muutama vuosi valmistumisensa jälkeen. Lähes samalle paikalle, kolmisen metriä puupadon yläpuolelle, pystytettiin vuonna 1874 valmistunut  Kontinental Vattenverks Aktiebolaget Neptunin kivipato, jota käytettiin turbiinipumppaamon sekä sen alapuolella sijainneen jauhomyllyn tarpeisiin.

Kosken itäinen haara padottiin kaksi vuotta kivipadon valmistumisen jälkeen yläosastaan puisella padolla, jolla pyrittiin turvaamaan veden virtaus länsihaaraan vesilaitoksen tarpeisiin. Tämä oli samalla ensimmäinen kerta kun molemmat Vanhankaupunginkosken haarat oli suljettu kalan kulun estävin poikkipadoin.

Kirjallisuus ja lähteet

Forsius, P. 1757. Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer stapel-staden Helsingfors uti Nyland. II. - Stapel-staden Helsingfors.

Grotenfelt, J., Uggla, J., Hästesko, A. 1913: Mietintö N:o 5, joka sisältää selvityksen Vanhankaupungin vesiputouksen omistusoikeudesta. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat vuodelta 1912. Helsinki.

Hornborg, E. 1950. Helsingin kaupungin historia II. Helsinki

Korhonen, T. 1993. Vesimyllyt. Historia, rakenne, käyttö ja kunnostus. Vammala.

Nordmann, P. 1905. Bidrag till Helsingfors stads historia. Helsingfors.

Sirelius, U. T. 2009 (1906-1908). Suomalaisten kalastus I-III. SKS.

Öhman, E., Moring, K., Kolster ,R., Tallqvist, T., Lekve, E. 1878. Berättelse öfver verkställd afsyning och afprofning af Helsingfors vattenledning. Helsingfors Stadsfullmäktige 1878.

Helsingin kaupungin ehdotus Vanhankaupunginkosken vapauttamisesta

Tänään Helsinginkoski-sivulla julkaistiin havainnepiirros Vanhankaupunginkoskelta, tällä kertaa vuodelta 1996. Kuvan on laatinut kaupunkisuunnitteluvirastosta muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt arkkitehti Matti Visanti ja se on niin mielenkiintoinen ja esteettisesti kaunis, että koen tarpeelliseksi kirjoittaa siitä muutaman sanan.

Kuva on peräisin Helsingin kaupunginkanslian julkaisemasta kirjasesta Vantaanjoesta kalamiehen paratiisi (Veikko Rinne ja Matti Visanti, 1996) ja siinä on esitetty ehdotus Vanhankaupunginkosken länsihaaran tulevaisuudesta.  

Kuva Helsingin kaupunginkanslian julkaisemasta kirjasesta Vantaanjoesta kalastajan paratiisi. Veikko Rinne ja Matti Visanti 1996. 

Kuvassa näkyy kosken ylittävällä sillalla kuohuista nauttivia katselijoita, koskea kalastavia vapamiehiä, koskea ylös nousevia kaloja ja rajuimpaan putoukseen tähtääviä koskimelojia (alkuperäisellä paikallaan oleva Gammelstads fall).

Tässä ehdotuksessa itseäni erityisesti ilahduttaa, että kuvassa myös alueen kulttuurihistoria on vahvasti mukana: entisestä padosta on osa jätetty paikalleen, voimalamuseon turbiiniin on johdettu vettä suoraan virrasta ja vanhaan tiilimyllyyn on rakennettu pienimuotoinen kalastusmuseo. Paikalla voi siis nähdä nykyisen kahden sijasta kolme museota, jotka kaikki kertovat oman osansa alueen historiasta. Luonto ja kulttuuri on hienosti yhteensovitettu ja entistäkin vetovoimaisempi paikka saavutettu.

Ps. Aiemmin käsittelin tässä blogissa lyhyesti arkkitehti Armas Lindgrenin ja myöhemmin taiteilija-arkkitehti Matti Visantina tunnetun Matti Björklundin 1912 laatimaa havainnepiirrosta Vanhankaupunginlahden satamasta. Kyseessä ei luonnollisestikaan ole sama Matti Visanti.

Onko Vantaanjoen vesi aina ollut sameaa?

Matti Meikäläinen 1894

Historialliset lähteet ovat väärä paikka etsiä tietoa syistä Vantaanjoen veden sameuteen. Onneksi asiasta on ihan nykytietoakin ja asia on pääpiirteissään yksinkertainen: savimaiden virtavedet ovat savisameita ja siksi Vantaanjoki on varsinkin alaosistaan aina ollut enemmän tai vähemmän samea. "Savimaiden virtavedet ovat uhanalaisinta virtavesiluontoamme" ja "etelärannikon virtavedet ovat usein luontaisesti savisameita ja runsasravinteisia" todetaan alan julkaisussakin (Kuntien arvokkaat luontotyypit).

Veden kokonaissameuteen Vantaanjoessa ovat epäilemättä silti vaikuttaneet valuma-alueen kulloinenkin maankäyttö sekä uoman luonnonmukaisuus (tulvatasanteet, eroosion määrä, jne.) ja voidaankin olettaa, että sameutta aiheuttavaa kiintoainesta on eri aikoina ja eri puolilla jokea ollut liikkeellä erilaisia määriä. Tapio Salminen [1] esimerkiksi mainitsee Vantaanjoen ominaislaatua käsitellessään, että lietteen määrä joessa oli tiettyyn aikaan jopa pienen ylpeilyn aihe: Suomenmaa -kirjasarjan Uuttamaata käsittelevässä osassa vuodelta 1919 kerrotaan Vantaanjoen lietteen määrän olleen silloin neljäsosan Niilin lietemäärästä. 

Nya Pressen kertoi 1890, että tohtorit W. Sucksdorff ja A. Aschan olivat käyneet tutkimassa jokiveden väriä kulkemalla uomaa ylöspäin aina Hyvinkään pohjoispuolelle asti asumattomaan erämaahan vain huomatakseen, että vesi siellä oli jopa ruskeampaa kuin vesilaitoksen luona Vanhankaupunginkoskella. Retkellä otetut vesinäytteet osoittivat tutkimuksissa kiintoainespitoisuudet yhtä korkeiksi Hyvinkäällä ja Helsingissä.

Aina suhtautuminen sameaan veteen ei kuitenaan ollut entisaikaankaan myönteistä ja juuri epäilevästä suhtautumisesta on myös olemassa jonkin verran kirjallisia lähteitä jo ajalta jolloin Vantaanjoen veden ottamista suunniteltiiin tai sen käyttö oli vasta hiljan aloitettu. Etenkin veden hygieeninen laatu herätti paljon kysymyksiä ja erityisesti ihmetystä sen väri tuntuu aiheuttaneen muualta tulleiden vierailijoiden keskuudessa.

Vesijohtoveden kirkastamiseksi kokeiltiin monia erilaisia keinoja, mutta tilanne ei vesijohdon alkuvuosikymmeninä näytä muuttuneen juurikaan paremmaksi. Pieniä savipartikkeleita ei sen ajan suodatusmenetelmillä saatu vedestä pois ja kemialliset menetelmät osoittautuivat liian kalliiksi. 

Lopuksi muutama vähemmän vakavamielinen ote lisää aikakuden lehdistä yli sadan vuoden takaa:

"Eräs henkilö, joka on käynyt Wanhssakaupungissa, on Hbl:lle kertonut Wantaanjoen weden olewan ruskeanharmaan sawivellin näköistä joka on tummempaa kuin ne graniittimuurit, jotka owat molemmin puolin putousta. Inhoittaa, kun näkee tuon ruskean sotkun, joka lähinnä on sen sawiwellin kaltaista, jota muurarit käyttäwät..." (Uusi Suometar 1894)

 "Toinen asia, joka myöskin viime aikoina on ollut tapetilla, on se Vantaanjoen vesijuttu. Sitä on nykyään koetettu puhdistaa sekä fyysillisesti että psyykillisesti ja vieläpä kyynillisesti ja sitäpaitse on sitä puhdistettu seisottamalla. Mekin koettelimme puhdistaa Vantaanjoen vettä, seisottamalla sitä viikon päivät vesilasissa uunin päällä. Kun sitten otimme tarkastaaksemme tulosta löysimme lasista muun muassa kolme iloista sammakon poikasta ja muutamia ankarasti potkivia alamittaisia rapuja. Koko kalamaailma, rautakalasta haukeen saakka, oli siellä edustettuna. Nyt aiomme pyytää valtioapua voidaksemme perustaa kalankasvatuslaitoksen, alku kun on näin hyvä." (Tuulispää 1903)  

 ”Mutta toisin on laita Helsingin, tuon nuoren kirkonkylän siellä jossakin Wiaporin partaalla. Siellä kuuluu wesijohtoputkissa poreilewan sellaista ruskeaa ja sakeata alkuainetta, jota tawallisessa kieli-käytössä voisi kutsua puuroksi – wellingiksi, mutta helsinkiläiset haukkuwat sitä juomawedeksi.” (Turun Sanomat 1908)

Viitteet

[1] Salminen, T. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Otava, Keuruu 2013