Milloin Vanhankaupunginkoski padottiin?

Kun puhutaan Vanhankaupunginkosken patoamisesta, mainitaan yleensä sen ensimmäisinä vaiheina viimeistään 1300-luvulla alkanut Padisen luostarin kalastustoiminta sekä Helsingin kaupungin ensimmäinen 1500-luvulla rakennettu mylly. On kuitenkin eri asia puhua koskeen rakennetuista laitteista ja kosken patoamisesta niin, että pato rakennetaan joen poikki. Merkittävin ero on tietenkin se, että jälkimmäisessä tilanteessa kalan kulku kokonaan estyy.

Vanhankaupunginkoskella patoamisen vaiheita voidaan varsin helposti seurata vanhoista asiakirjoista. Jyrkässä ja kapeassa Helsinginkoskessa ei ollut käytännöllistä käyttää esimerkiksi kiinteitä karsina- tai kostepatoja, vaan siinä käytettiin ensisijaisesti itsenäisiä sulkupyydyksiä eli ns. lohihäkkejä ja mahdollisesti lohiarkkuja (ruots. laxekaar, lax kistha), joihin Vantaanjokeen nouseva kala kulkeutui ja joista kalat voitiin pyydyksen päällä olevan aukon kautta haavia. Lohihäkki/-arkku mainitaan esimerkiksi Padisen luostarin munkkien ja Koskelan kylän kalastusoikeuksia käsittelevässä Klaus Flemingin laamannintuomiossa vuodelta 1417, jossa munkkien todetaan vääryydellä toimineen Koskelan kylän hallinnassa olleella puolella koskea:

“Thet see allom mannom witerlighit som thetta breff høre eller see, ath then syn jach Claws Flæmyngh, riddare oc lagman i Østerlandh, lagmanz tingh hiolth met almoghen aff Helsingaa i Tolkoby anno Dominj MCJDXVII, om forste monedaghen i fastaa, thaa kærdhe the aff Forzaby vpp the mwnka aff Pades ath the stodho vp Forzaby landh aff (och) haffde Farzaby waten i forzen, (och) ther the inghen agædeel innan haffde, wthen theris laxekaar fry, som konunghen hauffuer them wndt widh konungx landh; huilket mall iach skøth til thenne xij, som i næmpdena sattis, som ære Ionis Torkilson rantzankadhe, withnadhe och æpterswore (och) skola første ædbaris warde, om nogher edh aff them haffua will, ath for:de mwnka haffweth in pa thet for:de Forzaby landh och haffde thera laxa kistha fry, som konugiii haffde thom wnth. Æpther thenne xij ranzakan domde iach for:de Magnus loanson och thom aff Forzaby theris landh och watn friit fore haffningh, och forbiuder iach the for:de mwnka och hwariom androm thetta for:de wathn ath hauffua, hindhra eller qwælia ffor for:de Farzaby, widher hwariom theris vj mark fore mine dom.”  

Kaksi lohihäkkiä sekä kaksi myllyä Vanhankaupunginkoskessa vuonna 1738. Kansallisarkisto.

Kaksi lohihäkkiä (lax kisthor) haavimissiltoineen on merkittynä myös vuonna 1738 piirrettyyn Vanhankaupunginkosken karttaan suurin piirtein nykyisen padon kohdalle, putouksen alle. Nykyisen Viikintien sillan paikkeille on karttaan piirretty kaksi myllyä, yksi kummallekin rannalle. Sekä lohihäkkien että myllyjen välistä kulkee vapaana virtaava kuninkaanväylä. Kyseinen veneliikenteen ja kalojen liikkumisen vuoksi kaikkiin Ruotsin valtakunnan jokiin määrätty vapaana virtaava valtaväylä (ruots. kungsådra) mainitaan ensimmäisen kerran lakiteksteissä 1400-luvulla. 

Kuninkaanväylä ei nimestään huolimatta viitannut suoraan omistusoikeuteen, mutta Vanhankaupunginkoskella sijainnut kruununkalastamo sen sijaan takasi kuninkaan oman intressin koskeen. Vastaperustetun Helsingin asukkaiden anottua vuonna 1569 lupaa myllyn rakentamiseen kosken länsirannalle lupa myönnettiin vain sillä ehdolla, että mylly ei saanut aiheuttaa haittaa kuninkaan lohenkalastukselle:

"...Szå och then deell aff Fårssen, som ligger näst till Stadenn till att vprätthe och vpbygge ther eenn Qwernn till Stadzens behoff, Doch medh sådanne bescheedh, att samme Qwern icke bygges vdhi någhen måtthe wårtt Laxfiske til hindher eller förfonngh."

Sama ehto toistuu asiakirjoissa myöhemminkin. Kuninkaanväylän merkitys Vanhankaupunginkosken käytöstä päätettäessä käy toisaalta ilmi myös esimerkiksi maaherra Stierncrantzin päätöksestä vuodelta 1727, jossa myllytoimintaan ja lohenkalastukseen vedoten kiellettiin palkkien uitto koskessa. Kuten kartta ja mahdollisuus palkkien uittoon paljastavat, eivät myllyt 1500-1700-luvulla edellyttäneet kosken patoamista. Vuolaissa koskissa myllyt sijoitettiin kosken rannalle siten, että tarvittava vesivoima saatiin suoraan koskesta. Yllä olevassa kartassa vuodelta 1738 molemmat myllyt on sijoitettu suoraan kosken niskan alapuolelle siten, että vettä oli helppo johtaa esimerkiksi kourulla niskan muodostamasta kynnyksestä mikäli pelkkä myllyn ali kulkeva virtaus ei riittänyt. Kartan myllyissä oli molemmissa vain kaksi kiviparia.

Vuonna 1754 Vanhankaupunginkosken hyödyntämisessä tapahtui merkittävä käänne kun maistraatti vuokrasi länsirannan jauhomyllyn kauppias Johan Sederholmille sopimuksella, joka mahdollisti useamman myllyn rakentamisen kaupungin puoleiselle rannalle sekä antoi oikeuden rakentaa alempana koskessa olevaan putoukseen muun vesilaitoksen. On todennäköistä, että putouksen alla ei enää ollut kannattavaa pitää lohihäkkejä, koska aikalaistiedon mukaan lohisaaliit (lax-fånget) olivat 1750-luvulle tultaessa jo merkittävästi heikentyneet. Vuonna 1757 molemmat myllyt erinäisten vaiheiden jälkeen purettiin ja rakennettiin uusi tehokkaampi mylly kosken alaosaan putouksen länsipuolelle. Tässä myllyssä oli myös jonkinlainen pato kosken länsirannalla, mutta sen luonteesta ei ole tarkkaa tietoa.

Magnus von Wright 1841. Vanhankaupunginkoski. Helsingin kaupunginmuseo.

Vuonna 1758 valmistunut kivestä muurattu myllyrakennus on nähtävissä myös Magnus von Wrightin koskea esittävässä akvarellissa vuodelta 1841. Sen edessä on puusta vuonna 1836 kivisen myllyrakennuksen jatkeeksi valmistunut ns. uusi mylly, jonka rakentamisen yhteydessä Vanhankaupunginkosken länsihaaraan viimein rakennettiin poikkipato, joka mahdollisti kahden myllyn yhteensä 12 kiviparin pyörittämisen. Tämä pato näkyy von Wrightin akvarellissa vain muutama vuosi valmistumisensa jälkeen. Lähes samalle paikalle, kolmisen metriä puupadon yläpuolelle, pystytettiin vuonna 1874 valmistunut  Kontinental Vattenverks Aktiebolaget Neptunin kivipato, jota käytettiin turbiinipumppaamon sekä sen alapuolella sijainneen jauhomyllyn tarpeisiin.

Kosken itäinen haara padottiin kaksi vuotta kivipadon valmistumisen jälkeen yläosastaan puisella padolla, jolla pyrittiin turvaamaan veden virtaus länsihaaraan vesilaitoksen tarpeisiin. Tämä oli samalla ensimmäinen kerta kun molemmat Vanhankaupunginkosken haarat oli suljettu kalan kulun estävin poikkipadoin.

Kirjallisuus ja lähteet

Forsius, P. 1757. Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer stapel-staden Helsingfors uti Nyland. II. - Stapel-staden Helsingfors.

Grotenfelt, J., Uggla, J., Hästesko, A. 1913: Mietintö N:o 5, joka sisältää selvityksen Vanhankaupungin vesiputouksen omistusoikeudesta. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat vuodelta 1912. Helsinki.

Hornborg, E. 1950. Helsingin kaupungin historia II. Helsinki

Korhonen, T. 1993. Vesimyllyt. Historia, rakenne, käyttö ja kunnostus. Vammala.

Nordmann, P. 1905. Bidrag till Helsingfors stads historia. Helsingfors.

Sirelius, U. T. 2009 (1906-1908). Suomalaisten kalastus I-III. SKS.

Öhman, E., Moring, K., Kolster ,R., Tallqvist, T., Lekve, E. 1878. Berättelse öfver verkställd afsyning och afprofning af Helsingfors vattenledning. Helsingfors Stadsfullmäktige 1878.