Vanhankaupunginkosken padolla on ruma historia

 

Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan asialistalle on helmikuun lopulla tulossa Vanhankaupunginkosken patomuurin avaamisen edellytyksistä teetetty selvitys. Vielä ei ole yleisessä tiedossa millaisia johtopäätöksiä selvityksessä esitetään, mutta selvää on, että mielipiteenvaihto padon merkityksestä tulee sen myötä taas kerran ryöpsähtämään valloilleen. Jo vuosia on vedottu padon avaamiseksi, perusteena luonnon monimuotoisuudelle ja uhanalaiselle virtavesiluonnolle nykytilanteessa aiheutuvat haitat. Vastalauseita purkamiselle on esitetty vedoten merkittävään teollisuushistoriaan ja tarpeeseen suojella tekojemme jälkiä tuleville sukupolville. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että teollisuushistoriassa hyödyntavoittelu on kautta aikain laittanut maksajan rooliin paitsi luonnon, myös lähiseudun ihmiset. Myös Helsingin Vanhankaupunginkosken padon varhaishistoriaa värittävät keinottelu, hyväksikäyttö ja luonnon turmeleminen.

 

Kalastaja Helsingin vesilaitoksen padon juurella 1910-luvulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Ivan Timiriasew

Euroopassa ymmärrettiin jo varhain, että padot johtivat vaelluskalakantojen katoamiseen. Esimerkiksi vuonna 1214 Skotlannissa säädetty laki määräsi, että kaikkiin patoihin tuli tehdä kalankulun mahdollistava aukko {1}. Kasvavat ihmismäärät ja energiantuotannon vaatimukset edellyttivät uusia ja uusia patoja. Mitä enemmän patoja tehtiin, sitä huonommin vaelluskalakannat ja muu virtavesiluonto voivat. Heikkoja vaelluskalakantoja puolestaan voitiin käyttää perusteluna uusien patojen rakentamiselle. Kärsijöinä olivat virtavesiluonnon lisäksi luontaiselinkeinoja harjoittaneet jokirantojen asukkaat. Suomessakin patojen haitallisuus tiedettiin ja niiden rakentamiselle asetettiin ehtoja, joiden tarkoituksena oli turvata kalojen liikkuminen. Patojen rakentajat kuitenkin viittasivat kintaalla voittoja kaventaville ehdoille.

Vanhakupunginkosken padon rakentamisen kimmokkeena oli kaupungissa vallinnut vesipula. Pelastajaksi toivottiin saksalaista Kontinental Vattenverks Aktiebolaget Neptun -yhtiötä, jolle kaikessa kiireessä annettiin monopoli Vantaanjoen veteen ja lupa rakentaa vesijohto kaupunkiin. Uudenmaan kuvernööri Theodor Thilén {2} myönsi luvan vesilaitoksen padolle vuonna 1872, mutta asetti lupaehdoksi, että patoon rakennetaan keskelle luukku, jolla piti saada varmistettua paitsi tukinuitto, myös kalojen kulkureitti ylös ja alas koskessa. Ote kuvernöörin päätösasiakirjasta:

”…försedd dam af sten, med iakttagande likväl af följande vilkor: att nästnämde dam icke får öfverskrida den höjd som för densmma vid syneförrättningen föreslagits; att, till förekommande af flottledens obrukbargörande och virkesflötningens fördyrande samt till befrämjande af fiskens upp- och nedgång, i dammen, vid det ställe som motsvarar midten af forsen; en öppning med därtill hörande luckor inrättas…”

Kun uusi vesilaitos valmistui, ei patoon ollut tehty lupaehdon mukaista luukkua ja kalojen kulku oli kokonaan estetty. Kaiken kukkuraksi kaupunkilaiset heräsivät siihen, että monopoliasema antoi yhtiölle mahdollisuuden asettaa vedelle mielivaltaisen hinnan {3}. Uhka ylettömän kalliista vedestä sai kaupungin lunastamaan vesilaitoksen itselleen yhtiön määräämällä hinnalla. Muiden harmien lisäksi kaupungin päättäjät joutuivat myöntämään, ettei vaelluskaloilla ollutkaan uuden vesilaitoksen myötä enää pääsyä Vantaanjokeen. Tuore Suomen kalastuksentarkastaja Oscar Nordqvist teki siksi senaatille esityksen kalatien rakentamisesta padon ohi, vedoten siihen, että vuosittain satoja taimenia kerääntyi padon juurelle pyrkimyksenään päästä Vantaanjokeen kutemaan {4}. Hanke kuitenkin raukesi.  Helsingin kaupunginvaltuusto totesi asiasta, että ylävirtaan suuntaavat kalat muutenkin päätyisivät lähinnä Helsingin pitäjän asukkaiden hyödyksi {5}:

”Att freda laxen leder icke till något gagn så länge densamma ej kan gå upp i Vanda å. Staden åter har för sin del ingen anledning att inrätta laxtrappa i åmynningen, emedan nyttan af denna komme hufvudsakligen Helsinge kommun till godo.”

Nopea tapahtumaketju johti näin koko Vantaanjoen virtavesiluonnon, kalastajien ja ylävirran asukkaiden vahingoksi. Vielä vuonna 1900 kalastaja O. M. Liljeberg kertoi vuosittain touko-kesäkuussa Vanhankaupunginlahdelta löytyvän vesilaitoksen omistaman myllyn ja vedenpumppaamon turbiinien repimien ankeriaiden palasia {6}. Padon alkuvaiheiden ei siis hyvällä tahdollakaan voi sanoa olleen kovin ylevät:

” Vanhankaupungin kosken alapuolella wuosittain touko- ja kesäkuussa ja joskus myös heinäkuussa nähdään 5—6 tuuman pituisia ankeriaan palasia, jotka kosken turbiinit owat repineet. Toisinaan on wirta ajanut useita tuollaisia käsiwarren paksuisiakin palasia rysiin. Kerran oli sattunut että ankeriaat oliwat tukkineet koskessa olewan jauhomyllyn turbiinin, niin että se oli puhdistettawa, jotta taas saataisiin käyntiin.”

Virtavesiluonto on yksi uhanalaisimmista luontotyypeistä niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa, ja on selvää, että luonnon monimuotoisuuden kannalta pato joessa on pysyvä haitta. Edes padotun kosken ohittava kalatie ei torju luontokatoa, koska useat virtavesilajit vaativat nimenomaan koskiympäristöä menestyäkseen. Lisäksi koskissa lisääntyvien kalojen merkitys on paikallisyhteisöille mittaamattoman suuri, osa niiden kulttuurihistoriaa ja historiallista perimää, mutta virtavesiluonnolla on huomattava merkitys myös paikalliselle taloudelle.

 

Nykyisin Helsingissä ei enää juoda Vantaanjoen vettä ja Helsingin nimikkokoski olisi mahdollista palauttaa, mutta patoseinämään kajoamista vastustetaan sen teollisuushistoriallisella arvolla. Oulujoella on menty tätäkin pitemmälle ja pian käyttöikänsä päähän tulevia voimalaitoksia puuhataan Unescon maailmanperintölistalle. On kuitenkin aiheellista kysyä, minkälaista historiaa padot oikein edustavat ja jos padot purettaisiin, eivätkö muut voimalarakenteet riittäisi arkkitehtonisten ja teollisuushistoriallisten arvojen muistomerkeiksi.


Kirjallisuus ja lähteet

{1} Hoffman, R., 1996. Economic Development and Aquatic Ecosystems in Medieval Europe. The American Historical Review 101(3), 631-669.

{2} Guvernörens öfver Nylands län utslag i anledning af Kontinental vattenverks aktiebolaget ”Neptuns” härstädes skriftligen gjorda ansökan… Avskrift IV 6/12. N:o 43/253 1872. Helsingin kaupunginarkisto.

{3} Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta. Vanhempi sarja. Kaupunginvaltuusto 1, 1875—1878. Helsingin kaupungin tilastotoimisto. Helsinki 1933.

{4} Wanhankaupungin putouksen kalatie. Suomen kalastuslehti 1892(1), 12.

{5} Helsingfors Stadsfullmäktiges tryckta handlingar för 1889. Helsingfors.

{6} Turbiinit ja ankeriaskalastus. Suomen kalastuslehti 1900(2), 29.

Vanhankaupunginkosken pato ei ole koskaan ollut "luonnontilainen nousueste"

Museoviraston osastonjohtaja Mikko Härö on julkaissut (15.2.2022) näkemyksensä Vanhankaupunginkoskesta ja sen padosta. Ikävä puuttua kollegojen tekstiin, mutta asiavirheet ovat asiavirheitä.

Kirjoituksessa nimittäin väietään, että Vanhankaupunginkosken länsihaara olisi muodostunut "luontaiseksi vaellusesteeksi" jo ennen patoamista. Perusteluna käytetään maankohoamista sekä sitä, että Vantaanjoen saalismäärät pienenivät vuosisatojen saatossa. Saalismäärien väheneminen siis laitetaan kosken jyrkkyyden syyksi. Nämä väitteet eivät pidä paikkaansa ja se on helppo osoittaa.

Linkki kirjoitukseen: https://museovirasto.fi/…/luonto-kulttuuriperinto-ja…

Kuten alla olevasta lehtileikkesstä ilmenee, 1800-luvun lopulla, heti patoamisen jälkeen, tiedettiin varsin hyvin, että taimenia pyrki nousemaan satamäärin merestä jokeen länsihaaraa pitkin. Mainitun tekstin takana on silloinen Keisarin perustamassa virassa ollut kalastuksentarkastaja Oscar Nordqvist, jonka uskottavuutta lähteenä ei voi kyseenalaistaa. 

Länsihaara ei siten ollut mikään luontainen nousueste. Jos olisi ollut, olisivat taimenen vaellusgeenit kadonneet Vantaanjoen taimenen perimästä jo paljon aiemmin, koska merivaelluksen tehneet kalat eivät olisi pääseet vaeltamaan takaisin lisääntymisalueilleen. Ainakin jos luotamme uusimpaan tutkimukseen aiheesta. Esim. Anssi Vainikka ryhmineen käsittelee taimenen vaellusgeenejä tässä artikkelissa: https://doi.org/10.1093/gbe/evy102

Ja kalatietä suunniteltiin siis nimenomaan kosken länsihaaraan mihin kalatkin pyrkivät. Tämä ilmenee mm. tästä kaupunginvaltuuston asiaa koskevasta päätöksestä vuodelta 1892.

Miksi sitten saalismäärät vähenivät? Saalismäärien väheneminen 1700-1800-luvuille tultaessa ei johtunut siitä, että koski olisi ollut nousueste vaan siitä, että Vantaanjoen koskia padottiin siinä määrin, ettei kaloilla ollut enää entiseen tapaan pääsyä kutupaikoille. Alla esim. Ruutinkoski 1750-luvulla. Vastaavia lisääntymisalueita heikentäneitä ja pahimmillaan vaellusta estäneitä rakenteita oli tässä vaiheessa käytännössä kaikissa Vantaanjoen koskissa.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Nyt kun kirjoituksessa on ensin kehitetty oma totuus siitä, että Vanhankaupunginkosken länsihaara olisi ollut nousueste ja siten nykytila olisi "luonnontila", esitetään vielä sen päälle, että "Jos Vanhankaupunginkoskesta halutaan kaikille nousukaloille reitti Vantaanjokeen, on se muutettava, hämmentävää kyllä, väkivaltaisesti pois luonnontilastaan."

Tässä siis ensinnäkin puhutaan itse hetkeä aiemmin luodusta "luonnotilasta", jossa kalat eivät pääse nousemaan, mutta myös redusoidaan koskesta käytävä keskustelu vain kalojen nousun ongelmaksi. Vähintään yhtä suuri ongelma on kuitenkin kalojen alasvaellus padon yli kivikkoon, patoa vasten hyppien kalojen loukkaantuminen, jne. Padon luomat ongelmat eivät ole vain jokeennousun ongelmia. Joku voisi myös ajatella, että luontokadon ollessa akuutti ongelma, jo sekin, että patoaltaan sijaan virtavesiluonto palautetaan uhanalaisten virtavesilajien asuinsijaksi, olisi riittävä syy kosken palauttamiseksi.

Kannattaa myös hetki pohtia ajatusta padotusta koskesta "luonnontilana". Jos padottu koski on luonnontila, johon ei ole syytä kajota, ovat sitä yhtä lailla kaikki ihmisen muokkaamat virtavedet. Luottaisin tässä asiassa kuitenkin ennemmin niihin viranomaisiin, jotka pyrkivät palauttamaan näitä kohteita luonnontilaan, tai ainakin luonnontilaisenkaltaisen tilan suuntaan, koska muussa tapauksessa voidaan koko virtavesien lajikadon torjunta unohtaa. Padottu koski ei koskaan ole luonnontilainen.

Siihen millainen Vanhankaupunginkoski ennen patoamista oli, voi tutustua täällä: https://helsingaa.blogspot.com/2017/01/millainen-oli-historiallinen.html

Louis Belanger Vantaan- ja Tuusulanjoella vuonna 1798

Louis Belanger 1798/1802. Nukarin mylly ja Vantaanjoki. Helsingin kaupunginmuseo. (Resoluutioltaan parempi kuva löytyy täältä)

Kun tunnettujen pariisilaisten maisemamaalarien Louis-Gabriel Moreaun ja Francesco Casanovan (jonka vanhempi veli Giacomo on laajasti tunnettu muusta toiminnastaan) oppilas Louis Belanger (1756-1816) saapui vuonna 1798 ensi kerran Tukholmaan, oli hän jo tutustunut Vantaanjoen vesistöön ja luonnostellut siellä useita töitä. Tukholmaan saavuttuaan hän eteni nopeasti Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian jäseneksi ja hovimaalariksi. Miten hän siis alunperin joutui Vantaanjoelle?

Belanger syntyi ja opiskeli Pariisissa, mutta monien vaiheiden jälkeen hän päätyi mm. Italian, Sveitsin ja Englannin kautta vuonna 1798 Venäjälle. Aika Venäjän vierailulle oli kuitenkin huono ja alkamassa olevat sotatoimet Ranskan ja Venäjän välillä saivat ranskalaistaiteilijan jatkamaan matkaansa vielä samana vuonna Ruotsiin. Tällä taipaleella hän luonnosteli vaikutelmiaan Suomen pittoreskeista maisemista. Tiedossa on ainakin kymmenisen työtä tai luonnosta Suomesta, jotka Vantaanjoen varsilta olevien töiden lisäksi sisältävät näkymiä Kastelholman linnasta, Turun linnasta, Helsingistä, Hämeenlinnasta, Bomarsundista sekä muutamasta tunnistamattomiksi jääneestä paikasta. Osa näistä kuvista julkaistiin Belangerin guassimaalausten pohjalta syväpainomenetelmällä toteutettuina grafiikanlehtinä vuonna 1802 teoksessa Voyage pittoresque de la Suède (Gravé par I. A. Cordier).

Vantaanjoki-kuvia on vuoden 1802 teoksessa kaksi: Nukarin myllyä Vantaanjoen pääuomassa esittävä “Utsigt af Nukari Qvarn, emillan Tavastehus och Helsingfors i Finland - Vue du moulin de Nukari, entre Tavastehus et Helsingfors en Finlande” (yläkuva) sekä kuva vesisahasta otsikolla “Utsigt af en såg-qvarn, emillan Allersdlet och Helsingkorpe i Finland - Vue d’un moulin à planches, entre Allersdlet et Helsingkorpe en Finlande.”

Louis Belanger 1798/1802. Saha Vantaan... ei vaan Tuusulanjoella.
Museovirasto - Musketti. (Resoluutioltaan parempi kuva löytyy täältä.)

Jälkimmäisen kuvan on Museoviraston kuvakokoelmien tiedoissa arveltu esittävän Raalan kartanon sahaa Nurmijärvellä. Raalan kartanolla tiedetään olleen tuohon aikaan sahan, joten verrattain lähellä Nukarin myllyä sijainneena se on ollut luonteva arvaus Belangerin työn aiheeksi. Jos kuvaa kuitenkin katselee tarkemmin, on selvää, että Raalan sahasta ei voi olla kyse: taustalla näkyy selvästi järvi, jonka luusua on padottu sahan tarpeisiin. Vaikka tuon aikakauden maisemakuvissa maiseman muotoja usein liioteltiinkin, näyttäisi sahan molemmin puolin myös kohoavan suhteellisen jyrkkäpiirteiset rinteet.

Kuvan alle painetut paikannimet eivät valitettavasti nekään auta paikannuksessa. Allersdlet on täysin tuntematon paikka Suomessa eikä Helsingin (Belangerin Helsinki-kuvassa nimellä Hälsingfors), tai ehkä mieluummin Helsingin pitäjän (esim. Kuninkaan kartastossa nimellä Helsing), suuntaan viittaava Helsingkorpe sekään auta paikantamaan kuvaa sen tarkemmin. Saha on sijainnut jossakin näiden paikkojen välisellä alueella siinä missä Nukari toisessa työssä Hämeenlinnan ja Helsingin välillä. 

Vantaanjoen vesistössä ei kuitenkaan montaa järveä ole ja kun tiedetään Belangerin käyneen Helsingissä, Nukarinkoskella ja Hämeenlinnassa, mahdollisesti läpi Helsingin pitäjän kulkien, nousee Tuusulanjärvi ilmeisimmäksi vaihtoehdoksi. Tässä vaiheessa salapoliisityötä auttaa Visa Kuusikalliolta saamani Tuusulanjärven eteläpäästä otettu kuva paikalta, missä sijaitsee hiljattain valmistunut Tuusulanjoen kalatie. Maisemapiirteet ovat silmiinpistävän samanlaiset. Tällä Tuusulanjoen osuudella on lisäksi vaihtelevia karttamerkintöjä sahoista ja myllyistä varhaisimmista 1600-luvun kartoista lähtien. 

Tuusulanjärven luusua ja Tuusulanjoen alku. 1700-1800-lukujen vaihteessa Tuusulanjärven pinta oli karttakuvien perusteella (mahdollisesti patoamisen takia) korkeammalla. Kuva: Visa Kuusikallio.

 

Vaikka Tuusulanjärven eteläpäätä esittävä kuva ei suoraan osoitakaan Louis Belangerin kulkeneen tätä kautta juuri Helsingistä Hämeenlinnaan, sopisi se hyvin kuvaan. Belanger ei viipynyt Suomessa kauaa, hän saapui Tukholmaan elokuun alussa samana vuonna kuin lähti Venäjältä, ja toisaalta keskeisimmät Helsingistä Hämeenlinnaan kulkevat reitit veivät 1700-luvun lopulla joko Raalan (Rödskog) kartanon ja Nukarin kautta tai vaihtoehtoisesti Tuusulanjärven luusuan kautta Nukarin kartanolle, ja siitä edelleen kohti Hyvinkäätä.

Tuusulanjärven (Tuus by träsket) eteläpää vuoden 1727 Maakirjakartassa (www.vanhakartta.fi). Tässä kartassa paikalle ei ole merkitty sahaa tai myllyä, mutta sen sijaan tiemerkinnät “Landvägen till Helsingefo” ja “Landvägen till Tawastehus” Tuusulanjoen ylittävän sillan molemmin puolin.

 

Oli miten oli, Belanger ehti luonnostella Vantaanjoen varrella vielä ainakin yhden kuvan, josta hän työsti vuodelle 1808 päivätyn guassimaalauksen. Maalauksen taakse on Helsingborgin huutokauppakamarin mukaan kirjoitettu: “Moulin de Nukori à deux mille de Helsingfors Finlande". Kuva olisi siis tehty kymmenen vuotta Nukarissa käynnin jälkeen ja on mahdollista, että siinä on jonkin verran enemmän myös mielikuvitusta mukana. Ainakaan mylly, ikkunasta kurkistavine ja kalamiestä katsovine neitoineen, ei näyttäisi olevan sama kuin vuonna 1802 ilmestyneessä niin ikään Nukarin myllyä esittävässä painokuvassa.

Louis Belanger 1808, “Moulin de Nukori à deux mille de Helsingfors Finlande”. Teos myytiin 22000 kruunulla Helsingborgin huutokauppakamarissa vuonna 2014. (Tästä suuriresoluutioisempaan kuvaan huutokauppakamarin sivulla).

Oli kuvan kalastaja mielikuvituksen tuotetta eli ei, on Belangerin työ joka tapauksessa ylivoimaisesti vanhin vapakalastajaa Vantaanjoella esittävä kuva.

Kalastaja Nukarinkoskella. Yksityiskohta Louis Belangerin työstä "Moulin de Nukori à deux mille de Helsingfors Finlande" vuodelta 1808.

Ps. Jos tästä heräsi kiinnostus katsoa muita Louis Belangerin kuvia Suomesta, löytyy niitä verkosta vino pino. Tästä paikkakunnan nimeä klikkaamalla pääsee kutakin teosta esittävälle sivulle: Turun linna, Kastelholman linnan rauniot, Hämeenlinna, Helsinki, Bomarsund.