Onko Vantaanjoen vesi aina ollut sameaa?

Matti Meikäläinen 1894

Historialliset lähteet ovat väärä paikka etsiä tietoa syistä Vantaanjoen veden sameuteen. Onneksi asiasta on ihan nykytietoakin ja asia on pääpiirteissään yksinkertainen: savimaiden virtavedet ovat savisameita ja siksi Vantaanjoki on varsinkin alaosistaan aina ollut enemmän tai vähemmän samea. "Savimaiden virtavedet ovat uhanalaisinta virtavesiluontoamme" ja "etelärannikon virtavedet ovat usein luontaisesti savisameita ja runsasravinteisia" todetaan alan julkaisussakin (Kuntien arvokkaat luontotyypit).

Veden kokonaissameuteen Vantaanjoessa ovat epäilemättä silti vaikuttaneet valuma-alueen kulloinenkin maankäyttö sekä uoman luonnonmukaisuus (tulvatasanteet, eroosion määrä, jne.) ja voidaankin olettaa, että sameutta aiheuttavaa kiintoainesta on eri aikoina ja eri puolilla jokea ollut liikkeellä erilaisia määriä. Tapio Salminen [1] esimerkiksi mainitsee Vantaanjoen ominaislaatua käsitellessään, että lietteen määrä joessa oli tiettyyn aikaan jopa pienen ylpeilyn aihe: Suomenmaa -kirjasarjan Uuttamaata käsittelevässä osassa vuodelta 1919 kerrotaan Vantaanjoen lietteen määrän olleen silloin neljäsosan Niilin lietemäärästä. 

Nya Pressen kertoi 1890, että tohtorit W. Sucksdorff ja A. Aschan olivat käyneet tutkimassa jokiveden väriä kulkemalla uomaa ylöspäin aina Hyvinkään pohjoispuolelle asti asumattomaan erämaahan vain huomatakseen, että vesi siellä oli jopa ruskeampaa kuin vesilaitoksen luona Vanhankaupunginkoskella. Retkellä otetut vesinäytteet osoittivat tutkimuksissa kiintoainespitoisuudet yhtä korkeiksi Hyvinkäällä ja Helsingissä.

Aina suhtautuminen sameaan veteen ei kuitenaan ollut entisaikaankaan myönteistä ja juuri epäilevästä suhtautumisesta on myös olemassa jonkin verran kirjallisia lähteitä jo ajalta jolloin Vantaanjoen veden ottamista suunniteltiiin tai sen käyttö oli vasta hiljan aloitettu. Etenkin veden hygieeninen laatu herätti paljon kysymyksiä ja erityisesti ihmetystä sen väri tuntuu aiheuttaneen muualta tulleiden vierailijoiden keskuudessa.

Vesijohtoveden kirkastamiseksi kokeiltiin monia erilaisia keinoja, mutta tilanne ei vesijohdon alkuvuosikymmeninä näytä muuttuneen juurikaan paremmaksi. Pieniä savipartikkeleita ei sen ajan suodatusmenetelmillä saatu vedestä pois ja kemialliset menetelmät osoittautuivat liian kalliiksi. 

Lopuksi muutama vähemmän vakavamielinen ote lisää aikakuden lehdistä yli sadan vuoden takaa:

"Eräs henkilö, joka on käynyt Wanhssakaupungissa, on Hbl:lle kertonut Wantaanjoen weden olewan ruskeanharmaan sawivellin näköistä joka on tummempaa kuin ne graniittimuurit, jotka owat molemmin puolin putousta. Inhoittaa, kun näkee tuon ruskean sotkun, joka lähinnä on sen sawiwellin kaltaista, jota muurarit käyttäwät..." (Uusi Suometar 1894)

 "Toinen asia, joka myöskin viime aikoina on ollut tapetilla, on se Vantaanjoen vesijuttu. Sitä on nykyään koetettu puhdistaa sekä fyysillisesti että psyykillisesti ja vieläpä kyynillisesti ja sitäpaitse on sitä puhdistettu seisottamalla. Mekin koettelimme puhdistaa Vantaanjoen vettä, seisottamalla sitä viikon päivät vesilasissa uunin päällä. Kun sitten otimme tarkastaaksemme tulosta löysimme lasista muun muassa kolme iloista sammakon poikasta ja muutamia ankarasti potkivia alamittaisia rapuja. Koko kalamaailma, rautakalasta haukeen saakka, oli siellä edustettuna. Nyt aiomme pyytää valtioapua voidaksemme perustaa kalankasvatuslaitoksen, alku kun on näin hyvä." (Tuulispää 1903)  

 ”Mutta toisin on laita Helsingin, tuon nuoren kirkonkylän siellä jossakin Wiaporin partaalla. Siellä kuuluu wesijohtoputkissa poreilewan sellaista ruskeaa ja sakeata alkuainetta, jota tawallisessa kieli-käytössä voisi kutsua puuroksi – wellingiksi, mutta helsinkiläiset haukkuwat sitä juomawedeksi.” (Turun Sanomat 1908)

Viitteet

[1] Salminen, T. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Otava, Keuruu 2013

Suursatama ja varhainen vesilaitos - toteutumattomia suunnitelmia Vantaanjokisuussa

Aiemmin kirjoitin 1700-luvun suunnitelmasta rakentaa laivareitti Hämeenlinnasta Helsingin Vanhaankaupunkiin ja siellä kosken ohittamiseen sunnitellusta kanavasta läpi Annalan. Aikojen saatossa on ollut monia muitakin jokisuuta koskevia mittavan luokan rakennussuunnitelmia, jotka ovat kuitenkin kaatuneet tai tulleet toteutetuiksi vain osin. Tässä niistä kaksi. Kuvat puhukoon puolestaan.

Varhainen vesilaitossuunnitelma

Ensimmäisessä kuvassa on osa suunnitelmaa, jonka polyteknillisen koulun opettaja, insinööri Endre Lekve laati senaatin määräyksen nojalla vuonna 1866. Kyseessä on vesilaitossuunnitelma, joka ei sellaisenaan koskaan toteutunut. Vuonna 1876 jokisuuhun valmistuneessa vesilaitoksessa altaat olivat tunnetusti Vanhankaupungin Siltasaaressa (Broholm) eli nykyisessä Kuninkaankartanonsaaressa, missä ne ovat edelleen katettuina nähtävissä. Myös myllyratkaisut olivat Lekven suunnitelmassa erilaiset.

Wattenlednng för Helsingfors PL.1. Annläggningarne i Gammelstaden. E. Lekve 1866. Helsingin kaupunginarkisto.

Satamajärjetelmä Vanhankaupunginlahteen

Toisessa kuvassa on vuodelta 1912 peräisin oleva Vanhankaupunginlahden satamatutkielma, laatijoina Alvar Aallon opettajankin myöhemmin toiminut arkkitehti Armas Lindgren ja silloinen arkkitehtiopiskelija Matti Björklund (myöhemmin Visanti). Vastaavanlainen satamasuunnitelma on nähtävissä myös Bertel Jungin ja Eliel Saarisen Suur-Helsingin asemakaavaehdotuksessa vuodelta 1918 (linkki kaavaehdotukseen). Kumpikaan suunnitelmista ei toteutunut.

Ehdotustutkielma satamajärjestelmäksi Vanhankaupungin lahteen. A. Lindgren ja M. Björklund 1912. Helsingin kaupunginarkisto.

Mihin katosi Pikkukoski?

Vantaanjoen Pikkukoski eli Lillfors esiintyy paikannimenä jo Samuel Brotheruksen laatimassa Oulunkylän tiluskartassa vuodelta 1699. Nykyisin paikalta on kuitenkin vaikea koskea havaita. Mihin ja miksi se siis on aikojen saatossa kadonnut?

On yleinen käsitys, että Vantaanjoen toisiksi viimeinen koski räjäytettiin puutavaran uiton helpottamiseksi. Tiedon lähdettä kysyessäni saan poikkeuksetta vastaukseksi Veräjänmäen kaupunkipolun verkkosivun. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että Pikkukosken hävittäminen helpotti tukkien uittamista joessa, jota pitkin jokisuuhun tuotu Vantaanjokivarren metsien puu näytteli merkittävää osaa esimerkiksi 1700-luvun ensi vuosikymmeninä, jolloin ns. hollantilaisten palkkien kauppaa pidettiin "Helsingin elinehtona" [1]. Mutta oliko tukkien uittaminen todella Pikkukosken häviämisen taustalla? Ja jos ei, niin mikä aiheutti tarpeen poistaa kokonainen koski Vantaanjoen alajuoksulta?

Vastaus löytyy taas kerran arkistoista. Ensimmäisen kerran Vantaanjokea perattiin voimallisesti vuosina 1891-1896, jolloin pääasiallisena tarkoituksena oli laskea joen pintaa viljelymaille nousevien tulvien takia. Töiden päätyttyä 1896 Uusi Suometar uutisoi asiastä näin:

Uusi Suometar 4.10.1896.

Pikkukoskeen ei tässä vaiheessa vielä koskettu, mutta töiden jälkeen huomattiin muuttuneiden virtausolosuhteiden aiheuttavan tulvia alajuoksulla. Suomenmaan virallinen tilasto [2] vuodelta 1906 kertoo asiasta näin:

"Sittenkuin Ylihallitus oli vuosina 1891-1896 toimittanut laajanpuoleisen perkaustyön Wantaanjoessa, mikä työ tarkastettiin Marraskuun alussa viimeksisanottuna vuonna, niin ja kun sekä tuossa tarkastustilaisuudessa oli huomautettu lisäperkausten tarpeellisuudesta Königstedtin kosken alapuolella Helsingin pitäjässä että Helsingin kaupungin Rahatoimikamari Ylihallitukseen Maaliskuun 12 päivänä 1896 jätetyssä kirjelmässä oli ilmoittanut että vedenkorkeus Vanhankaupunginkosken yläpuolella edellämainitun perkaustyön jälkeen oli noussut niin korkealle, että se uhkasi sikäläisiä vesijohtolaitoksia, toimeenpani Ylihallitus vuonna 1897 erinäisiä  tutkimuksia vesistössä olojen selvittämiseksi, joitten tutkimusten perusteella sitten laadittiin kolme eri työsuunnitelmaa, joista ensimäinen koski Vanhankaupunginkoskea ja Lillforsin-koskea..."  

Töitä tehtiin Köningstedtin (Seutulan) koskessa 1903-1904, mutta keväällä 1905 syntyi Vantaankosken alapuolelle jääpato, joka uhkasi kosken ylittävää maantiesiltaa sekä viilatehtailija Valfrid Wahlbergin vesilaitosta. Tämän johdosta hän esitti Ylihallituksen tarkastustilaisuudessa Swartforsin (Mustakosken) ja Pikkukosken niskan puhdistamista [2]:

"Tämän työn ohessa laajennetiin ja syvennettiin Vanhankaupunginkosken itähaaraa ja osa Lillforsenkoskea suunnitelman edellyttämään leveyteen ja syvyyteen, ja oli tässä, paitse soramaan ja saven poistamista, myös louhittava kalliota ja kiviä. Kun syyskesä ja syksy olivat sateiset ja vesi sen vuoksi esti työtä, ei voitu vuoden kuluessa lopullisesti tasoittaa louhitun järjestelykanavan pohjaa."

Suunnitelma Pikkukosken poistamiseksi vuodelta 1897. Kuvassa näkyy Pikkukoski eli kallioiden välisessä kapeikossa oleva kivikkoinen kynnys. Punaisella on merkitty poistettavaksi tarkoitettu kallio. Liikenneviraston arkisto. 

Näiden töiden kuluessa nykyisen Pikkukosken uimarannan yläpuolella sijannut koskikynnys räjäytettiin ja louhittiin pois sekä pohja ruopattiin kivistä ja sorasta. Nykyisin paikalla on nähtävissä enää louhittu kalliojyrkänne. Tulvat sen sijaan eivät ole väistyneet vaan ovat siirtyneet joen alimpaan osaan. Tulvia torjutaan nyt Oulunkylässä, Savelassa ja Vanhassakaupungissa.

Pikkukoski ilmakuvassa. Oikealla rannalla näkyy raskaimmiin louhittu kallio. Kuvan lähde: http://www.bing.com/maps/

Vantaanjoen perkauksissa toistuivat samat virheet, joita on tehty monissa vastaavissa tulvantorjuntahankkeissa. Vettä yläjuoksulla jokseenkin tasaisin välimatkoin pidättäneet kosket ja kivikot poistettiin ja samalla aiheutettiin tulvien paheneminen alajuoksulla sekä maan sortumista ja eroosiota peratuilla alueilla. Esimerkiksi Königstedtin kosken perkauksen myötä aleni vedenpinta kosken yläpuolella 0,8 metriä ja samalla penkat sortuivat liki 400 metrin matkalta jokeen [3]. Kaikkiaan Vantaanjoen perkauksissa poistettiin jokiuomasta vähintään 318 000 kuutiota kiveä, soraa ja hienompia maa-aineksia [2, 4]. Tämä vastaa noin 2800 täysperävaunurekkaa. Nyttemmin osa tästä kivimassasta on palautettu jokeen kalataloudellissa kunnostuksissa, mutta vaikuttaa siltä, että paljon olisi vielä varaa palauttaa? 


Viitteet

[1] Hornborg, Eirik 1950. Helsingin kaupungin historia II (1721-1809).  SKS kirjapaino, Helsinki.
[2] Suomen virallinen tilasto XIX. Tie- ja vesirakennukset. Suomen tie- ja vesirakennusten ylihallituksen alamainen kertomus sen johdonalaisista töistä vuonna 1905. Helsingissä 1906. 
[3] Wantaanjoen järjestely. Helsingin Sanomat 3.9.1905.
[4] Graffe, Emil 1897. Vanda å-regleringsarbete åren 1891-1896. Tekniska föreningens i Finland förhandlingar 1897. Helsingfors.